Mietin jonkin aikaa, lukisinko lainkaan tätä kirjaa; Laura Lindstedtin ONEIRON:ia. Yleensä en lue kirjaa sen perusteella, että siitä kohistaan paljon; välillä jopa välttelen kohukirjoja. Ehkä ajattelen, että jos kriitikot kovasti ylistävät jotain kirjaa, on se todennäköisesti turhan vaikeaselkoinen tai taiteellinen tms. minun makuuni. Olen kyllä huomannut, että useat lukemani kirjat sitten kuitenkin ovat niitä, jotka nousevat luetuimpien kirjojen joukkoon. Mutta tämä kirja herätti alusta asti minussa hämmennystä; toisaalta lukeminen houkutteli ja toisaalta kirjan aihepiiri ei tuntunut minusta lainkaan mielenkiintoiselta.
Juuri ennen joulua löysin itseni jälleen kirjastosta uutuushyllyn edestä tähyilemästä sopivaa luettavaa loman ajaksi. Ensimmäisenä huomasin, että siinä tuo kohuttu eepos nyt odottelee lukijaansa ja päädyin, että ainakin katsastaisin, millä tavoin tämä teos on kirjoitettu. Kirja lojui kotona melkein viikon, kun odottelin inspiraatiota sen aloittamiseen. Voi olla, että joulutohinatkin verottivat uteliausuuttani ja siirsivät aloitushetkeä lähelle kirjan laina-ajan päättymistä. Tai sitten vain välttelin kirjaa sitä kohtaan tuntemani ennakkoluulon vuoksi.
Lopulta otin härkää sarvista ja alunperin suunnittelemani katsastamisen sijaan sain huomata kahdessa päivässä kahlanneeni koko kirjan läpi imien siitä yksityiskohtia, joita todellakin oli riittävästi :). Eilen maltoin sulkea kirjan ja mennä nukkumaan vasta kahden aikaan yöllä ja tänään illalla luin kirjan loppuun. Aamulla sentään sain kiskottua itseni kävelylle ulos auringonpaisteeseen ja sen myötä kuvitettua tätä tekstiä näillä tuoreilla, pakkasen huurruttamilla kasvikuvilla :).
En oikein tiedä, miten kirjaa kuvailisin; en edes tiedä, mitä kirjallisuuslajia se edustaa. Siinä on yllättävän paljon tarkkaa tietoa ja historiankuvausta sekoitettuna mielikuvitukseen ja hullutteluunkin. Kirjasta löytyy fantasian piirteitä ja toisaalta monilta osin myös kertovan kaunokirjallisuuden aineksia. Kauniit kuvaukset vuorottelevat välillä raadollisemman tekstin kanssa ikäänkuin kilpaillen, kummalla on isompi mahti herättää lukijassa mielenkiintoa ja tunteita. Paljon todella rikasta kohtaloiden kuvausta ja välissä, kirjan keskivaiheilla, mielestäni tuskastuttavankin tarkkaa tietotekstiä. Mieli haluaisi kiitää kirjassa eteenpäin ja saada tietää eri hahmojen elämäntapahtumista ja kohtaloista. Mutta kirjailija keskittyy juuri siinä kohtaa kertomaan juutalaisten tavoista ja perinteistä ja historiasta niin piirun tarkkaan, että meinasi suorastaan hiki nousta otsalle lukemisen tarrautuessa näihin todella yksityiskohtaisesti kuvattuihin riitteihin ja taustatietoihin. Ja kuitenkin juuri nämä yksityiskohdat on laadittu niin huolella ja taidokkaasti, että ne ovat merkittävä osa kirjaa; tuntuu, ettei sanaakaan haluaisi/voisi jättää lukematta.
Kirja siis kertoo tuonpuoleisesta; välimaastosta elämän ja kuoleman välillä. Siellä lilluvien seitsemän hyvin erilaisen naisen uskomattomista, mutta hyvinkin mahdollisista kohtaloista, tunteista ja kokemuksista ennen ja jälkeen kuoleman. Myös naisten seksuaalisuus kulkee tekstissä mukana ollen toisaalta luonnollinen osa naisutta, mutta toisaalta myös hyväksikäytön väline. Kuvailisin kirjaa äärimmäisen mielenkiintoiseksi, koukuttavaksi, ärsyttäväksi, haasteelliseksi ja samaan aikaan jopa nautinnolliseksi lukukokemukseksi. Jos kaipaat elämääsi juuri nyt jotain tällaista, niin suosittelen; ainakin katsastamaan, millä tavoin teos on kirjoitettu... ;)
Hei. Minäkin sain vihdoin Oneironin luettua. Ja minullekin heräsi näitä ristiriitaisia ajatuksia...
VastaaPoistaJos aloitan ihan alusta, niin alku, jossa on joukkoraiskaus, oli mielestäni erittäin vastenmielinen ja odotin koko ajan, että tämä teko jotenkin tulisi ymmärrettäväksi, mutta se kuitattiin vain sillä, että fyysiset tuntemukset loppuvat tuonpuoleisessa hyvin nopeasti. Kirjan lopussa selvisi, että tämä sama nainen (Ulrike) kuoli väkivaltaisen raiskauksen uhrina. Tässä siis silta kuolemisen hetken ja tuonpuoleiseen saapumisen välillä; vaikka kirjailija ei tätä tuokaan erikseen esille. Tällaisissa kohdissa lukijalle jää hämmentynyt olo; eikö kertoja tule mukaan ja auta lukijaa ymmärtämään näitä yhteyksiä?
Tuntuu, että Lindstedt jättää aika paljon tällaisia koukkuja käyttämättä; esimerkiksi Maimunan kuoleman hetkellä Nina näkee miehensä veljen. Ahaa, tämä on tämä juttu, ajattelee lukija: kukin näistä seitsemästä liittyy jonkun elävän kautta toisiinsa. Kun seuraavaksi tulee Ninan kuoleman hetki (tai oikeammin: koomaan vajoamisen hetki), niin lukija on ihan varma, että nyt Polina saa vielä kerran nähdä ranskalaisen tutkijansa edes asettamassa kaulaliinaa Ninan pään alle. Mutta ei.
Kun kirjailija luo oman fantasiamaailmansa (tai fantasiatuonpuoleisensa), niin sitä kaipaisi jotain logiikkaa: juuri nämä seitsemän naista kuolivat samalla sadasosasekunnilla kaikista maailman ihmisistä tms. Taas väärin: nämä kuolemat ovat tapahtuneet 2005-2013. Tai jokin juttu edes, että miten sinne välitilaan tullaan ja miten sieltä poistutaan.
Olen samaa mieltä blogistin kanssa siitä, että kirjan keskivaiheiden esitelmät olivat tylsiä. (Minä tosin halusin hyppiä jopa kappaleiden yli sen sijaan, että olisin pitänyt jokaista sanaa lukemisen arvoisena.) Polinan esitelmä oli vailla päätä ja häntää. Slomithin esitelmä taas oli jyrkän antisemitistinen ja sitä kautta jo luotaantyöntävä. Ihmiset itsessään ja heidän elämänsä ja kuolemansa olivat kiinnostavia. Mutta sormi pystyssä opettaminen: sairaan sydämen toiminta tai kuolleen ruumiin käsittelyyn liittyvät tavat olivat kirjan heikkous.
Jäin itse myös ihmettelemään sitä, että näillä naisilla ei ollut mitään huolta ja hätää omaisistaan. Olisin suonut Ninanalle sen, että hän olisi nähnyt lastensa syntyvän. Tai että Rosa olisi jotenkin tuonut esiin huolensa poikansa tulevaisuudesta. (Välittikö hän todella enemmän sydämenluovuttajansa isästä kuin omasta pojastaan?)
Minulle tämä oli hajanainen ja keskeneräinen kirja, joka ei oikein tiennyt, että mihin suuntaan se haluaa edetä ja mitä se haluaa sanoa.
Pauliina
Olipa todella hyvin ja perusteellisesti laadittua analysointia. Samaa hämmennystä minullakin, mutta hiukan eri näkemyksien/tulkintojen kautta. Itsekin kaipasin enemmän tarinoiden taustoja ja yhtymäkohtia ja varmaan se lisäsi tarvetta ahmia kirjaa vauhdilla eteenpäin. Ja sitten näihin ei saanutkaan vastuksia, kuten sinäkin totesit.
PoistaMinusta on aina mielenkiintoista se, miten eri tavalla eri ihmiset reagoivat lukemaansa tai miten erilaisia asioita he löytävät samasta opuksesta. Kiitos tästä avartavasta kuvauksestasi :)!
Niin, moni on lukenut eri tavalla kuin minä; innostuen ja ihaillen...
VastaaPoistaMinulle viimeisin napakymppi-Finlandia-kirja oli Lundbergin "Jää". Seuraavaa täysosumaa odotellessa,
Pauliina :)
Tuota en ole itse lukenutkaan (ihan hävettää tunnustaa ;)). Mutta vinkkisi perusteella aion ehdottomasti paikata tämän aukon mahdollisimman pian :).
Poista