maanantai 28. syyskuuta 2015

Äidin ja tyttären leffailta

Vietimme Suvin kanssa viime viikolla töiden jälkeen äiti-tytär -laatuaikaa menemällä katsomaan yhdessä piirrettyjä :D. Suvi on niin hauskasti kuvannut yhteisen reissumme omassa blogissaan, joten jos kiinnostaa, niin tästä pääset kurkistamaan :D. Kiitti Suvi ihanasta illasta, joka piristi arkea juuri silloin, kun sitä eniten tarvittiin!



Voitto kotiin!

Mikä jännittävä päivä sunnuntai olikaan; hiukan ennen klo 16 suuntasimme Pajutallille aika monen muun kanssa. Väkeä riitti kurpitsakarnevaaleilla, kuin markkinoilla konsanaan. Ihan oli vaikea löytää parkkipaikkaa. Suvi tuli mukaan todistamaan Tonterin menestystä ja mukana oli myös siskoni ja hänen poikansa, joka kisasi lastensarjassa. Ja tietysti myös Heikki, jonka tehtävänä oli kantaa Tonteria ;).

Ja kyllä me oltiinkin onnekkaita; Johan voitti lastensarjan hiukan reilu 7 kg:n kesäkurpitsalla ja minä nappasin Tonterilla ykkössijan 42,75 kg:n voittotuloksella :D.




Palkintona oli yllätyksekseni valtava korillinen Pajutallin tuotteita ja vielä 50 € lahjakortti oli ujutettu koriin mukaan. Se oli kyllä aivan mahtava ylläri ja itse korikin on niin kaunis, että voin vain ihailla sitä ja suunnitella, mihin sen sijoittaisin niin, että se tulisi parhaiten esille.



Arvostan tuotepalkintoa todella korkealle ja jotenkin se erityisesti korvaa sitä aikaa ja vaivaa, minkä olen kesän aikana Tonterin kasvatuspuuhissa viettänyt. Kuvista kyllä välittyy iloni, kun hymy on korvasta korvaan :D.  Kiitti kaikille lukijoille kannustuksesta ja myös Jättikasvisyhdistyksen Maaritille, joka on ollut kovasti tukena ja antanut neuvoja matkan varrella. Apu ja tieto onkin ollut tarpeen, kun ensimmäistä kertaa näissä jättikasvatuspuuhissa yrittelin. Tonterihan ei mihinkään jättimittoihin yltänyt, mutta teki varmasti parhaansa :). Ai niin, sain myös pokaalin :D!



Tonteri päätyi kellariin odottamaan jatkojalostusta ja me suuntasimme synttäreiden viettoon äitini luokse. Huomenna minulla alkaakin oikea seikkailuloma ja siitä enemmän tuonnempana...

perjantai 25. syyskuuta 2015

Kurpitsakarnevaalit ja kisa suurimmasta kurpitsasta

Nyt on ennen kurpitsatarinaa ihan pakko hehkuttaa sitä, että tänään minulla alkoi LOMA. Töihin palailen vasta reippaasti lokakuun puolella :). Suosittelen tällaista kesken viikon loman aloitusta ihan kaikille ja jatkossa varmasti teen niin aina, kuin vain mahdollista. Jäin siis lomalle torstaina ja perjantaiaamu oli jo ihanan poikkeuksellinen. Jos olisin ollut töissä perjantain, olisi vastassa ollut normaali viikonloppu ja loman tuntu olisi käynyt toteen vasta ensi viikolla. Nyt on takana vajaa työviikko ja jo nautin täysin rinnoin hiljaisesta, ihan itselle omistetusta perjantaiaamupäivästä. Heräsin jo ennen seitsemää Mikon herätyskellon pirinään (Miko itse ei herännyt ja nousin ylös, kun kello soi torkulla jo kolmatta kertaa :)). Herättelin opiskelijan ja keittelin meille aamukahvit. Hesarin hain postilaatikosta ihanan sumuisessa aamuhämyssä; aurinko jo hiukan pilkisteli ja taivas näkyi kirkkaana odotellen aamun kehittymistä ja selkeytymistä. Siinä aamukahvia siemaillessa ja Hesaria silmäillessä tuli jotenkin niin hyvä ja rauhallinen olo; olen lomalla ja osaan nauttia siitä. Muutaman työjutun hoidin vielä aamupäivän aikana kaikessa rauhassa ja sitten sanelin puhelimeen lomaviestin.

Koiria ulkoiluttaessa oli aurinko jo vienyt voiton sumuilman kosteudesta ja annoinkin auringon paistaa kasvoilleni ja paistattelin sen lämmössä koirien haistellessa ruohikkoa kaikessa rauhassa.



Tänään on vihdoin koittanut se suuri päivä; Kurpitsakarnevaalit ja siellä kisa suurimmasta kurpitsasta. Melkein haikein mielin menin palstalle, kaivoin Tonterin esiin viltin alta ja katsoin, kun Heikki sahasi poikki sen "napanuoran"; elämänlangan, jolla se on ollut kiinni emokasvissa. Tämä tapahtuu joka syksy; sadonkorjuuvaihe tulee jossain vaiheessa ja se merkitsee minulle kesän loppua ja siirtymistä kohti seuraavaa vuodenaikaa ja tulevaan talveen valmistautumista.




Tonteri vain auton takakonttiin ja mukaan lähti myös lastensarjan kilpailuun kesäkurpitsa, jonka kastelussa siskonpoika Johan minua kesällä auttoi.



Tulimme ensin kotipihaan, jossa Tonteri pääsi vielä yhteiskuviin kanssani ennen kisapaikalle vientiä. On se vaan niin komea, vaikkei nyt mihinkään jättimittoihin yltänytkään.




Kurpitsakarnevaalit ovat Pajutallilla ja siellä pääsee karnevaalitunnelmaan jo pelkästään karusellimusiikin vuoksi. Kojuissa on myynnissä tuoreita leivonnaisia, kahvia, hattaraa, tikkunekkuja ja muuta pientä kivaa. Erilaisissa aitoissa ja aitauksissa on eläimiä, joita pääsee katsomaan; kaneja, porsaita, alpakoita. Lisäksi piharakennuksissa ja päärakennuksessa on myynnissä paljon toinen toistaan kauniimpia koriste-esineitä, joista suurimmassa osassa paju on pääraaka-aineena. Sisällä tunnelma on romanttisen herkkä ja sisustusesineitä voisi ihailla vaikka koko päivän. Myös kahvila palvelee yhdessä piharakennuksessa ja siellä on oikea maalaistunnelma :).






Nyt sitten vain Johanin kanssa jännitetään, miten meidän kurpitsojen käy :D

maanantai 21. syyskuuta 2015

Melontaretki Nuuksioon Velskolan pitkäjärvelle


Toissaviikonloppuna päätimme lähteä Nuuksioon melomaan ja testailemaan Heikin kajakkiini tekemiä pikkuparannuksia (lisäfyllinkiä kajakin kannen alle helpottamaan kunnon tuen saamista meloessa). Oli aurinkoinen aamupäivä, kun pakattiin kamppeet ja kahvit mukaan autoon, kajakit katolle ja suunta Velskolan pitkäjärvelle. Järven ympäri melomisesta tulisi kaikkiaan reilu 10 km reitti ja noin 2 tuntia melontaa. Perille päästyä saimme huomata, että parkkipaikkoja oli todella niukasti rannan tuntumassa. Järven itärannalle on rakennettu mökkejä ja yksityisrantoja ja siinä menee vain todella kapea ja mutkainen tie. Onneksi huomasimme lähellä järven pohjoispäätä vasemmalla rannan tuntumassa tiessä levikkeen, johon automme mahtui mainiosti. Siinä oli toinenkin auto pysäköitynä, mutta tilaa oli silti reilusti. Tavaroita purkaessamme huomasin vajaan 50 m:n päässä tien toisella puolella seisoskelevan naisen, joka tiukasti vahti puuhiamme kädet puuskassa. Hän ei kuitenkaan lähestynyt meitä, seisoskeli vain siellä ja kurkki kaula pitkälle kurkottaen. Ajattelin, että kylläpäs hän on kiinnosunut melontaanvalmistautumispuuhistamme :). Saimme kajakit alas katolta. Sitten vain kajakit kahvoista kantoon ja muut kamppeet kannoimme tyypillisesti Ikean kassissa, joka on aivan ihanteellinen siihen puuhaan. Hiukan ennen pysäköintipaikkaamme oli yksityisranta laitureineen. Se oli erotettu tiestä kettingeillä. Menimme sitten rantaan siitä vierestä ja laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas kaislikon tuntumaan. Siitä olisi helppo lähteä melomaan.

Juuri, kun olin asettautumassa kajakkiin, tuli rinnettä alas vihaisen näköinen mies. Hän tiedusteli tohkeissaan , että näyttääkö tämä siltä, että tässä on yleinen ranta. Totesin, että juurikin sen vuoksi, että vieressä on kettingein erotettu yksityisranta, päätimme lähteä vesille siitä syrjemmältä. Seuraavaksi hän kysyi, että näyttikö se levike, johon olimme jättäneet automme siltä, että siihen voi kuka vaan pysäköidä. Tuumasin, että nyt ei kyllä kannata alkaa rettelöimään, vaan pahoittelin tapahunutta ja kerroin, että olimme siellä ensimmäistä kertaa, emmekä todellakaan tienneet, ettei siihen voisi autoa jättää. Siihen mies sitten valisti, että tulosuunnassamme olisi ollut kaupungin omistama veneranta, josta olisimme voineet ihan luvalla lähteä vesille ja sinne olisi pitänyt myös auto jättää (yhtään autopaikkaa emme kyllä olleet siihen asti havainneet muutamaa varattua lukuunottamatta). Aloin sitten jo nousta takaisin kajakista samalla kysyen, että toivooko hän meidän siirtävän automme ja lähtevän vesille jostain muualta. Siihen hän vastasi (vähemmän ystävälliseen sävyyn), että antaa nyt tällä kertaa olla ja häipyi paikalta.

Nyt toivon todella, että mies laittaisi siihen levikkeelleen jonkinlaisen kyltin kertomaan, että siihen pysäköinti on kielletty. Jo senkin vuoksi, että pääsisi perheen rouva tekemään jotain muuta, kuin vahtimaan tienposkessa pientä maatilkkuaan sen varalta, että joku muukin tunkeileva moukka sattuisi siihen autonsa jättämään. Ihmettelen, miksei tuo naisihminen tullut sanomaan mitään silloin, kun emme olleet vielä melontalastiamme purkaneet. Siihen meni kuitenkin tovi ja hän olisi mainiosti ehtinyt kävellä luoksemme ottamaan asian puheeksi. No, loppujen lopuksi meille kävi hyvin; pääsimme pienellä vaivalla vesille, kun oli yksityisparkki käytössä :). Kiitos siis siitä tuolle pariskunnalle, joiden soisin nuorisotermejä lainatakseni "hankkivan itselleen elämän". Menisivät vaikka retkeilemään luontoon, kun se niin kauniina on aivan heidän ulottuvillaan ja samalla voisi sitä pipoa hiukan höllentää ;). No, ehkä minun on oltava suvaitsevaisempi; emme varmaan olleet ensimmäisiä, jotka heidän tuluksiaan lainasivat ja röyhkeimmät ovat ehkä käyttäneet heidän laituriaankin hyväkseen. Suotakoon siis heille oikeus toimia siten, kun tahtovat.



Itse melontaretki oli mielenkiintoinen etenkin poikkeuksellisen jylhien rantakallioiden vuoksi. Aurinko paistoi ja luonnon rauha oli koskettava. Ilmeisesti kaakkurikin siellä sukelteli iloksemme ja piti lajilleen tyypillistä ääntelyä (en kyllä ole ihan varma lajitunnistuksesta, mutta jotain sinne päin ja kuikka se ei ainakaan ollut ääntelyn perusteella).





Kiersimme rantoja pitkin ensin itärantaa pohjoiseen ja sieltä länsirantaa takaisin etelään päin. Aivan ennen eteläpäätä järvi jakaantuu kahteen haaraan ja rantauduimme lännemmän haarakkeen puolivälin tienoille juomaan kahvit ja nuttimaan jylhistä maisemista. Istuskelimme polun virkaa tekevillä lankuilla, jotka oli kiinnitetty kallioon. Kahvi maistuikin niin hyvältä siellä luonnon helmassa.


 

Lepohetken jälkeen jatkoimme etelään ja siellä oli samantapaisesti kiinnitetty lankuista tehty eräpolku, kuin kahvipaikassammekin. Tämä vain oli niin ränsistyneessä kunnossa, ettei sitä kyllä kannata missään nimessä kävelyyn tai istuskeluun käyttää. Muuten minua kyllä kiehtoi tuo harmaantuneen puun ja kallion yhdistelmä, joka sai tunnun, että ollaan ihmisten hylkäämässä erämaassa :).



Aivan eteläpäässä oli poikkeuksellinen kallionkieleke, joka ulottui järven ylle kuin pienenä katoksena. Kallio kyllä näytti siltä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa alas kivineen ja puineen päivineen.





Järven itärannalla melko etelässä meitä kohtasi vaikuttava näky; korkea kallio laskeutui veteen asti hienona, sileänä ja jyrkkänä kuin kellohameen helma konsanaan.





Melontaretki onkin hyvä päättää tähän viimeiseen kuvaan: <3


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Palstailua, lukemista ja muuta mielessä olevaa




Tämä päivä on ollut yhtä touhuamista; heti aamusta kävin vaatehuoneen kimppuun ja laitoin sen uuteen uskoon. Ja siinä oli kyllä laittamista muutamaksi tunniksi. Nyt on kiva, kun löytääkin jotain tarvitessaan ja vaatehuoneeseen pääsee jopa astumaan sisään :).

Iltapäivällä suuntasimme Heikin kanssa palstalle perunannostoon. Muutaman kerran kuurosade yllätti, mutta niistä huolimatta olen kuokkinut tänään perunoita useamman tunnin. Saattaa huomenna kyllä selkä huutaa hoosiannaa ;). Samalla, kun minä kuokin, Heikki käänsi lapiolla maata seuraavan kesän viljelyksiä varten. Päätettiin parantaa maata viemällä käännetyn palstan päälle kaikki pihalle putoavat lehdet (niitä on ihan hermeettisesti joka syksy) ja sitten vielä peitellään koko homma hevosenlannalla. Perunoista mainitsemisen arvoinen voisi olla lajike opera, jonka mukulat olivat aivan jättikokoisia. Pohdittiin Heikin kanssa, että jos niitä aikoo keittää kokonaisena, menee varmaan ainakin tunti, että saa jotain kypsää syödäkseen. Sen sijaan rosamundat, joiden pitäisi olla todella kookkaita uuniperunoita, jäivät mitättömän pieniksi. No, kaipa niistä pienemmistäkin saa ainakin jonkinlaista muusia tehtyä, kun kyseessä on jauhoinen lajike. Nyt on suurin osa perunoista maakellarissa; hamsteri minussa on herännyt ja talveen valmistautuminen on siis alkanut :).

Oikeastaan minun ei pitänyt kertoa teille päivän puuhasteluista, vaan enemmänkin iltanautiskelusta kirjojen parissa. Älkää kertoko kenellekään, mutta iltalukemisen lomassa on kiva napostella jotain ja aika usein minulla on kipossa pähkinöitä, manteleita, kuivattuja karpaloita ja pari juustotikkua (ei mitään kevytversioita) sekä joskus höysteenä muutama rivi jotain huolella valittua suklaata. En ymmärrä, mikä lukuinto nyt on päällä, mutta joka kerran, kun palautan kirjan kirjastoon, tarttuu mukaan uusi teos. Tässä välissä lukaisin ensin Viveca Stenin uutuusdekkarin "Sotilaiden salaisuudet".



Kirja oli ihan hyvä, itse asiassa mielestäni Stenin paras tähän mennessä, mutta nyt, kun se joutui näiden vaikuttavampien kirjojen väliin lukusarjassani, en voi, kuin todeta, että kevyeksi välipalaksi se oli passeli, mutten jaksaisi lukea toista samaa kastia olevaa heti perään tai ehkä useampaan kuukauteen. Niinpä palasin takaisin ihan erityyppiseen kirjallisuuslajiin ja yllätys yllätys; tälläkin kertaa toisen maailmansodan aikakauteen.


Irlantilaisen Audrey Mageen esikoiskirja "Sopimus" on ehdottomasti kirja, joka kannattaa lukea. Kirja on "säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta ja itsekkyydestä". Kirja kertoo saksalaissotilaasta ja hänen vaimostaan. Heti kirjan alussa pari vihitään hyvin erikoisella tavalla (en ollut sellaisesta kuullut aikaisemmin) ja siitä eteenpäin kirja onkin mielenkiintoisia käänteitä täynnä. Kirjasta tekee erityisen mieliinpainuvan se, että siinä kerrotaan vuoron perään järkyttävissä oloissa taistelevasta natsisotilaasta ja Berliinissä ylellisyyden keskellä odottavasta vaimosta. Sodasta huolimatta vaimolta ei sopivien suhteiden vuoksi puutu juuri mitään tarpeellista. Eikä vaimo edes ymmärrä, että hänen omissa tekemisissään on jotain väärää tai kummallista, sillä hänhän vain elää sen aikaisten normien mukaisesti ja elämää helpottavia asioita vain sattuu tapahtumaan kuin itsestään. Samaan aikaan, kun rouva nautiskelee mm. tuohon aikaan erittäin harvinaisesta herkusta; suklaakakusta ja muutenkin osallistuu juhliin ja pohtii, mitä laittaisi päälle, on mies Venäjällä rintamalla, jossa on niin jäätävän kylmää, että varpaat muuttuvat kuin mustiksi sieniksi ja tippuvat pois.

Kerronta on niin mukaansatempaavaa, etten huomannut viettäneeni kirjan parissa ajan, jolloin olin suunnitellut tekeväni jotain aivan muuta. Välillä vain ihmettelen, miten mitään kirjassa kuvatun kaltaista on oikeasti voinut tapahtua. Tässäkin kirjassa ristiriitaisuus ja se, että kirja on kirjoitettu saksalaisten (ei juutalaisten) näkökulmasta, jättää paljon mietittävää. Loistavasti kirjoitettu kirja, jota on pakko lukea niin kauan, että on viimeisen virkkeen lopussa. Jäljelle jää tunne, että vaikka kirja on loppunut, ei siitä voi päästää mielessään irti. ... ja taas on edessä tyhjyys; mitä luen seuraavaksi ja toisaalta odotus siitä, millaiseen kirjamaailmaan seuraavaksi uppoudun.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Sunnuntaipäivällinen karkasi käsistä...

En taida oppia koskaan kokkaamaan pienesti. Meitä siis asuu tässä huushollissa enää kolme henkilöä ja minä laitan ruokaa kuin armeijalle konsanaan :). Johtuisiko siitä, että ruoanlaitossa on jotain lumoavaa. Voisi sanoa, että palstan, pihan ja metsän lisäksi elän keittiössä ja myöskin koen suorastaan saavani ravintoa jo pelkästä keittiössä touhuamisesta. Olipa kyseessä kokkaus, leivonta, säilöntä, seurustelu, bloggaus tai ihan mikä tahansa keittiössä mahdollisesti tehtävä asia, koen ne nautinnollisiksi; jopa tiskauksen :D.

Voisin viettää keittiössä vaikka koko päivän (joskus niin käykin). Nautinto alkaa jo siitä, kun suunnittelen, mitä kokkaisin ja mietin, mitä aineksia jo löytyy omista komeroista ja mitä ehkä voin korvata jollain muulla. Sitten vain kauppalistaan merkinnät ja siippa asialle (en pidä kaupassa käynnistä).



Seuraavaksi kietaisen essun nauhat rusetille, sitaisen hiukset kiinni ja päästän luovuuden valloilleen. Usein minulla on joku resepti, jota seurailen, mutta lopputuotoksessa on lähes aina jotain omaa lisäystä, joka muuttaa reseptin enemmän minun näköiseksi. Jos tekisin vain jonkun toisen luoman reseptin mukaan ruokia, ei olisi läheskään niin jännittävää seurata kanssaruokailijoiden mielipiteitä. Yleensä he kyllä yrittävät ainakin säälistä sanoa jotain positiivista, kuten tänään: "tämä on kyllä paras kesäkurpitsaruoka, jota olen koskaan syönyt" tai että "tällä kertaa olet onnistunut melkein kokonaan piilottamaan kesäkurpitsan maun, joten tätähän voi syödä" (samalla tosin padan katveeseen jääneeseen lautasen nurkkaan on piilotettu pari kesäkurpitsasiivua, jotka kuulemma olivat liikaa ;)). Minä siis kasvatan kesäkurpitsaa ja kokkailen siitä AJOITTAIN (kanssaruokailijoiden mielestä AINA) ruokia kahdelle sellaiselle, jotka eivät voi sietää kesäkurpitsaa :D. Eräänlainen makutaistelu siis meillä meneillään tuoden väriä ja virikettä keittiökeskusteluun ;).

Tänään sunnuntain kunniaksi ruokalistalle päätyi kesäkurpitsa-tomaatti -vuoka, jossa mukailin Maku.fi -sivuston reseptiä sekä intialaisesti maustettuja jauhelihapyöryköitä kermaisessa jogurttikastikkeessa. Tykkään itse kokkailla niin, että teen ensin esivalmistelut, eli silppuamiset, raastamiset ja muut ja sitten vain kumoilen niitä kupposista pataan; ei tule kiirettä esim. paistovaiheessa, kun joku jo kiehuu ja pitäisi lisätä toista, mikä onkin vielä esikäsittelemättä. Suosittelen siis tekemään niin, kuin kokkausohjelmissa, joissa usein moni asia on jo sopivissa annoksissa valmiina kipposissa :). Tiskiä tulee enempi, mutta kokkaus on ehdottomasti nautinnollisempaa. Tämän esivalmistelun voi myös tehdä yhdessä vaikka lasten tai kumppanin tai ystävien tai vaikka koko perheen kanssa, vaikkei kaikki sitten hellan äärellä loppuvaiheessa hyörisikään. Lisäksi suosittelen ehdottomasti, etenkin niille, jotka eivät pidä ruoanlaitosta ja keittiöpuuhista, keskittymään aistimaan sitä, mitä tekee. Eli haistelemaan mausteiden tuoksua, katsella kasvisten värikkylläisyyttä tai hyvän lihan punertavuutta ja komeita lihassyitä tai vaikka vihreän yrttimaailman eri sävyjä ja samalla opetella kokkaamaan "kaikilla aisteilla". Musikaalinen ihminen voi vielä yhdistää omat vivaldit mukaan ja saada siitä rytmiä ja iloa kokkaukseen :D. Lopputulos on varmasti herkullisempi, vaikka olisi ollut ihan samat ainekset käytössä ;). Ruoka merkitseekin minulle paljon, oikeastaan todella paljon enemmän, kuin vain kehon energia- ja ravintoainevarastojen täydennystä.

KESÄKURPITSA-TOMAATTI -VUOKA
 
2 kpl kesäkurpitsaa (toinen oli isompi, vajaa 30 cm ja toinen hiukan pienempi)
3 kpl valkosipulinkynttä
1 dl pestoa (tein ihan ensimmäiseksi peston netistä hakemani valion reseptin mukaan; pinjansiemeniä ei ollut, joten korvasin sen mantelijauheella)
6 kpl tomaattia tai 3 pihvitomaattia (keräsin kasvihuoneesta kaikki kypsät kirsikkatomaatit ja siivutin ne, eli n. 3-4 dl)
1 suippopaprika (ei ollut reseptissä, mutta löytyi jääkaapista :))
1 1/2 dl tuoreita basilikan lehtiä
150 g  fetajuustoa (rasvaa vähintään 18 %, minulla oli 23%) murennettuna
1/2 tl mustapippuria myllystä
1 dl juustoa raastettuna



Pese ja viipaloi kesäkurpitsat. Viipaloi valkosipulinkynnet. Leikkaa tomaatit reiluiksi viipaleiksi.
Voitele uunivuoka öljyllä esim. pullasutia käyttäen. Lado pohjalle puolet kesäkurpitsaviipaleista. Ripottele päälle puolet valkosipulista ja levittele puolet pestosta sinne tänne kurpitsasiivujen pinnalle. Lado seuraavaan kerrokseen puolet tomaateista, basilikanlehdistä ja fetamurusta. Rouhi päälle mustapippuria.



Toista uudelleen kesäkurpitsa- ja tomaattikerrokset.



Ripottele vuokaan päällimmäiseksi vielä juustoraastetta ja paista 200-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia (laitoin uuniin siinä vaiheessa, kun aloin paistamaan lihapyörylöitä).
Tarjoa kesäkurpitsa-tomaattivuoka hyvän leivän kanssa kasvisateriana tai liharuoan lisäkkeenä. Meillä ainoa vaihtoehto oli siis tarjota liharuoan lisäkkeenä, kun taloudessa asuu kaksi, jotka eivät usko saavansa riittävästi energiaa tai mitään muutakaan pelkästä kasvisruoasta :D.




INTIALAISET POSSUPYÖRYKÄT (resepti on mukailtu MAKU -lehden 5/2015 reseptistä. Tein alla olevan annoksen kolminkertaisena, kun jauhelihaa sattui olemaan jääkaapissa 3 x 400 g ja maustemaailmaa muokkasin melkoisesti)

PYÖRYKÄT
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä (laitoin vain yhden kynnen koko satsiin, kun ei ollut enempää jäljellä)
2 rkl rypsiöljyä
1 tl garam masalaa (mausteseos, jota ei ollut. Korvasin laittamalla kurkumaa, kardemummaa, korianteria, kuminaa, chiliä)
1 tl juustokuminaa (jeeraa)
1 tl suolaa
1/2 tl paprikajauhetta (jos saat jonkun tuomaan Unkarista, niin se on huomattavasti maukkaampaa, kuin täällä myytävä)
1/4 tl mustapippuria
2 rkl korppujauhoja (korvasin Le Kardemummasta ostetulla karkealla riisijauholla, kun en siedä vehnäjauhoja)
1 muna
1/2 dl vettä
400 g porsaan jauhelihaa (tein naudan jauhelihasta)
+ lisäsin persiljasilppua jauhelihataikinaan

KASTIKE (tein tämän aivan loistavan ihanaan punaiseen Le Creuset -pataani, joka on yksi rakkaimmista keittiöhankinnoistani)
2 rkl voita
1 rkl rypsiöljyä
1 tähtianis
1 kanelitanko
1 tl jeeraa (juustokumina)
1/2-1 tl chiliä (chilijauhe loppui pyöryköihin, joten pilkoin itse kasvattamaani ja kuivaamaani chiliä)
1/2-1 tl kurkumaa
2 rkl tomaattipyrettä
2 dl vettä (laitoin itse vain puolet veden määrästä)
1 kanaliemikuutio (en laittanut lainkaan, korvasin pienellä määrällä suolaa ja laakerinlehdellä)
1 1/2 dl kuohukermaa (käytin 15 % Flora ruokakermaa)
1 dl maustamatonta jugurttia (minulla oli laktoositonta turkkilaista jugurttia)
1/4 tl suolaa
1/4 tl maustepippuria
Pinnalle korianterisilppua ja seesaminsiemeniä (minulla ei ollut korianteria, jota rakastan :(, joten laitoin sitten persiljasilppua ja seesaminsiemenet unohdin vahingossa kokonaan)

Sekoita vesi, muna ja korppu(riisi)jauhot ja jätä turpoamaan. Kuori sipulit ja silppua ne mahdollisimman hienoksi. Mittaa ja sekoita mausteet valmiiksi kupposeen ja kerää ja mittaile myös kastikkeen ainekset valmiiksi odottelemaan jo tässä vaiheessa (minun lisäys). Kuumenna öljy ja lisää sipuli ja mausteet. Paista sekoitellen, kunnes sipuli on pehmeää, älä polta! Siirrä sipulisilppu pois pannulta ja laita syrjään hiukan jäähtymään. Pyyhi pannu puhtaammaksi vaikka talouspaperilla ja laita sekin syrjään odottelemaan. Lisää jauheliha munaseokseen ja sekoita hyvin (lisäsin itse persijlasilppua tässä vaiheessa joukkoon).



Lisää sitten sipuli-mausteseos ja sekoita joko kauhalla tms. tai vaikka käsin (isompi määrä on helpompi sekoittaa käsin, mutta pese kädet hyvin ennen ruokaan koskemista ;)). Pyörittele murekemassa palloiksi (tein hiukan kookkaita lihapullia, jotka litistin hiukan puolipihvimäisiksi ja laitoin pihviset leivinpaperilla vuodatulle pellille odottamaan paistamista). Paista sitten pyörykät pannulla muutama minuutti molemmilta puolilta (tässä vaiheessa laitoin kasvisvuoan uuniin ja aloitin paistamisen ohella myös kastikkeen teon). Laita paistetut pyörylät syrjään odottelemaan.



Kuumenna kastiketta varten öljy ja voi kasarissa tms. (tein siis padassa). Lisää mausteet ja tomaattipyree. Paista keskilämmöllä sekoitellen n. 1-2 min. Lisää vesi, murennettu lihaliemikuutio (jos käytät) ja kerma. Kuumenna kiehuvaksi ja hauduta n. 10 min.



Poista kanelitanko ja tähtianikset ja laakerinlehdet (jos niitä laitoit) ja lisää jugurtti. Mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla ja kumoa pyörykät kastikkeeseen. Kuumenna ja ripottele pinnalle se minulta puuttuneet korianteri ja seesaminsiemenet.




Tämä olisi parasta tarjota riisin tai perunan tms. kanssa, joka imee kastiketta. Mutta meni hyvin kasvisvuoankin kanssa :). Huomenna sitten sitä perunaa vaikka muusina kaveriksi ja Suvi ja Teemu on kutsuttu mukaan ruokavieraiksi nautiskelemaan näistä "tähteistä".

Bon Appetit!