Hiihdä, kuin viimeistä talvipäivää!

Ihan pakko oli otsikkoon hiukan lainata Lidlin mainossloganin muotoa; "Elä, kuin viimeistä kesäpäivää" :). Meillä on nyt marraskuussa tosiaan eletty, kuin viimeistä kesäpäivää ja olen myös hiihtänyt, kuin viimeistä talvipäivää. Kesäpäivää vietettiin pyhäinpäivänä grillaamalla vuoden parhaat pihvit valkoisten hankien ympäröimänä, ja nyt olen jo päässyt aloittamaan myös hiihtokauden. Aika ihmeellistä muuten, että vasta 1.11. palautin kanat talvikotiinsa ja nyt jo on lenkkipolut hiihtokunnossa. Väliin jäi kokonaan se jokavuotinen, surullisen kuuluisa, synkkä, pimeä ja märkä syksy: tästä ei pidä lannistua, se kuulemma on tulossa ensi viikolla.

Heti, kun ensimmäiset lumihiutaleet saavuttavat maan pinnan, alan seurata Latutilanne -sivustoa. Se on netin kattavin tietopankki latujen kunnosta eri puolilla Suomea. Sinne voivat päivittää tietoja kaikki halukkaat ja siten siellä on todellakin erittäin ajankohtaiset tilannetiedot. Lisäksi siellä on oiva karttapalvelu, josta voi hakea kaikki lähialueiden ladut ja niiden kuntotiedot. Äärimmäisen kätevää :).


Eilen tutkailin Tuusulan ja Keravan tarjontaa, mutta päädyin kuitenkin lopulta Vantaan puolelle Vierumäen pururadan n. 2,8 km:n lenkille. Se on minulle tuttu aikaisemmilta vuosilta ja on yleensä auki ensimmäisten latujen joukossa ja pidetään kunnossa aina viimeiseen mahdolliseen päivään asti. Varustauduin teippaamalla kantapäät valmiiksi (viisastuneena aikaisemmilta vuosilta). Siippa toimii huoltojoukkonani, eikä pettänyt tälläkään kertaa; valmiiksi huolletut ja voidellut sukset odottivat minua autotallin seinään nojaillen. Siitä ne oli helppo poimia autoon mukaan ja suunnata talven ensimmäisille hiihdoille. Ja ei voi, kuin todeta, että VAU. Vantaan ulkoilualueiden kunnossapitotiimi oli tehnyt tehtävänsä ja huolella olikin; ladut olivat lähes yhtä upeassa kunnossa, kuin kevättalven puolella. ISO KIITOS!

Suksia jalkaan laittaessa yksi naishiihtäjä juuri lopetteli omaa osuuttaan. Hän kertoi hiihtävänsä luistelutyylillä ja kertoi, että tämä reitti on rankempi, kuin ne, mihin hän on tottunut Keinukalliossa. Kertoili myös, miten talvella hankitulla hiihtokunnolla hän voi kesällä juosta helposti puolikkaita maratoneja. Siinä hän on kyllä oikeassa; hiihto on todella monipuolisesti kehoa rasittava rankkakin laji. Hiihdossa on se mukava puoli, että siinä voi helposti säädellä rasittavuutta omien voimien ja tarpeiden mukaan. Ja ladulle mahtuukin monenlaista menijää. Useimmille yhteistä näyttää olevan ulkoilusta ja hiihdosta nauttiminen sekä jonkinlainen hiihtososiaalisuus; monesti tulee ladun varressa ihan tuntemattomien kanssa vaihdettua muutama sananen voitelun toimivuudesta tai muusta lajiin liittyvästä :).

Vantaan vierumäen lenkissä on mukavaa maaston vaihtelevuus; tasaisen lisäksi löytyy sopivasti sekä ylä- että alamäkiä. Ja halutessaan voi oikaista uudelle lenkille pulkkamäen yläosan kohdalla, jolloin ei tarvitse laskea pulkkamäen viereistä jyrkkää laskua ja sitä seuraavaa yhtä jyrkkää nousua. Siis kaikki muut voivat tehdä näin, paitsi minä, jonka jostain syystä täytyy aina ottaa kaikki mahdollinen ilo ja tuska irti ;). Mutta sallin muille kyllä oikoa, mistä haluavat ja parhaaksi näkevät (siis niiden järkevien tyyppien).

Pienenä varoituksena kaikille Vierumäen lenkkiä kiertäville; siellä on melko loppupäässä kohta, jossa on yllättävän vauhdikas ja jyrkkä mutka. Se kohta tulee heti oikealla olevan asuinrakennusalueen jälkeen. Mäki näyttää varsin loivalta ja viattomalta, mutta vauhti kiihtyy siinä yllättävän kovaksi ja kun oikein muna-asennossa viilettää, niin saa olla laskun loppupuolella tarkkana. Lasku kaartaa lopussa jyrkästi vasemmalle ja melkein väkisin meinaa oikean suksen kärki karata ladulta vieden koko suksen ja hiihtäjän mennessään. Tästä ei olisi haittaa muuten, mutta koska latu kulkee metsän keskellä, on siinä melko lailla vieressä kiviä ja puita. Ensimmäinen kierros kannattaakin mennä siitä kohtaa hiukan varoen ja vasta seuraavilla kierroksilla nauttia enemmän vauhdin hurmasta. Kun mutkan tuntee ja osaa siinä sopivasti hiukan kallistaa painoa suksien vasemmalle kantille, pääsee sen yleensä laskemaan hienosti latu-uralla pysyen. Sports trackerin mukaan huippunopeuteni oli tänään 52,3 km/h. En kyllä tiedä, pitääkö tuo lähellekään paikkansa, mutta aika kovalle ja kivalle vauhti joka tapauksessa tuntui. Kilometrejä kertyi eilen n. 14 ja tänään 9,8. Vain auringonpaiste puuttui, mutta ihan kaikkea sitä sentään ei aina voi saada.


Miksi sitten hiihdän, kuin viimeistä talvipäivää; syy on varsin selvä, eli ensi viikolle on luvattu plussakelejä ja vesisadetta. Päästäänkin ilmeisesti normaaliin syyssäähän, jolloin hiihdon joutuu vaihtamaan sadesauvakävelyyn. Mutta eipä lannistuta; vieläköhän huomenna pääsisi ladulle?

Se siitä silitysraudasta

Noin tarkalleen kolme vuotta palvellut Electroluxin höyrysilitysrauta teki eilen oharit ja lakkasi toimimasta. Tai tavallaan se kyllä toimi, sillä siihen tuli virta; se ei vain lämmennyt. Ihmetelin, kun vaikka kuinka silitin, ja lämpenemisestä kertova vihreä merkkivalo paloi, ei paita siitä yhtään silinnyt. Lopulta hoksasin kokeilla pohjaa ja se olikin ihan kylmä. Mikä lie mennyt tuohon hyvin siihen asti palvelleeseen ja rakkaaseen rakkineeseen. Kahden vuoden takuuhan oli tyypillisesti mennyt umpeen jo vuosi sitten. Niinpä kiikutin raudan kodinkoneliikkeeseen, josta se hoidettaneen kunniakkaasti pienlaitteiden hautausmaalle, eli kierrätykseen (näin ainakin uskottelen itselleni, sillä en soisi kaatopaikkojen näistä täyttyvän).


Nyt sitten pitäisi löytää uusi rakkaus ja samalla toivottavasti hiukan pidempi suhde. Niinpä tartuin rohkeasti puhelimeen ja otin yhteyden vakiomyyjääni. Olin ensin hiukan tutustunut netin laajaan maailmaan ja silitysrautojen salaperäiseen joukkioon. Rautoja on eri valmistajilta jos jonkinsorttista; on eri pinnoitteella päällystettyjä pohjia, höyrypaineita ym. Millä ihmeellä näitä voisi vertailla. Mihinkään peruskamaan en halunnut nyt tyytyä, kun olin kerran lähtenyt uutta valitsemaan jo edesmenneen rautani tilalle. Sen pitäisi varmaan olla joku turboahdettu versio, joka suunnilleen silittää kaiken itsestään :D.


Kyselin ensin, että kävisiköhän sellainen uudenlainen ladattava höyrysilitysrauta, joka on johdoton, eli ladataan latausyksikössä, ja sitten vain silitellään hymyssä suin kokonaan ilman tiellä olevia ja kangasta ruttaavia johtoja. Vastaukseksi sain aika hauskan; kauppias sanoi, että se on vähän vastaava, kuin entisaikaan, jolloin paksu rauta esilämmitettiin puuhellan päällä tulikuumaksi ja sillä sitten siliteltiin valmiiksi kostutettuja vaatteita ja muita kankaita. Muuten hyvä, mutta kun raudan lämpö jäähtyy, joutuu sitä uudelleen lämmittelemään ja muutenkin tuo alkoi hiukan epäilyttämään. Ei siis sitä hankintalistalle, sillä minä satun "kuulumaan silitysmyönteiseen ääriliikkeeseen" ja sen myötä silitän aina lähes kaiken pyykin (en sentään ole ihan friikki, eli en silitä sukkia ja alushousuja; lakanatkin hoidan ilman silittämistä kosteana vetäen ja sitten kuivuneena rullaten).


Luottokodinkonekauppiaani suosittelikin minulle seuraavaksi silityskeskusta; se olisi isompi, mutta itse rautaosa on kevyempi, sillä vesi laitetaan keskusyksikköön. Lisäksi sen pitäisi olla nopeakäyttöisempi ja muutenkin kuulemma sellainen kapine, jota ilman ihminen ei voi nykypäivänä tulla toimeen. Suosituksesta päädyin tutkailemaan keskuksia ja niiden ihmeellisyyksiä. No, miten tässä nyt näin kävi, eli nälkä kasvoi syödessä; tutkailin eri laitteiden höyrypaineita tietämättä, onko sillä oikeasti minkäänlaista merkitystä lopputuloksen kannalta. Muutakin siis, kuin myyjäliikkeen saamaan katteeseen ;). Mutta varmasti sillä täytyy olla merkitystä, ei sitä muuten ilmoitettaisi teknisissä tiedoissa. Ja tästä olen ylpeä; olen nyt ottanut mallia miespuolisilta perheenjäseniltäni, jotka uudesta autosta haaveillessaan tuijottavat vain hevosvoimia ja ulkonäköä sekä mihinkään liittymättömiä erilaisia extratoimintoja samalla unohtaen sen, mikä ehkä muuten olisi järkevin ostos. Esim. pienimoottorinen ja pienihevosvoimainen "karvalakkimalli" kuluttaa varmasti vähemmän bensaa ja on muutenkin turvallisempi; se ei todennäköisesti myöskään herätä muissa tienkäyttäjissä mitään tunnereaktioita (pientä sääliä lukuun ottamatta), eikä siten yllytä esim. ylinopeuslukemiin yltäviin kiihdytyksiin.


Olin jo löytänyt yhden Tefalin silityskeskuksen, mutta onnekseni sitä ei ollut liikkeessä saatavilla; oli vain mallikappale. Niinpä päädyin vielä tutkailemaan tarjolla olevaa mallistoa ja TADAA, siellä se oli; Paras höyrypaine ja muutenkin aivan uskomattomilla ominaisuuksilla varusteltu Philipsin malli, joka sunnilleen liukuu itsestään vaatteen päällä ja silittää kevyestä olemuksestaan huolimatta kankaan, kuin kankaan. Ja mikä ihmeellisintä; siinä ei valita lainkaan silityslämpötilaa, vaan laitteen herkkä sensori tunnistaa materiaalin ja valitsee automaattisesti sopivan silityslämpötilan. Raudan voi myös huoletta jättää silitettävän vaatteen päälle, vaikka itse laite olisikin päällä, eikä mitään vaarallista pitäisi tapahtua. Nyt täytyy sanoa, että kun näin laitteen tämän linkin takaa löytyvän sivuston alaosassa sijaitsevan esittelyvideon, se oli menoa; rakkautta ensi silmäyksellä. Tulevaisuus olisi minun ja Philipsin yhteinen. Näen jo pitkäikäisen taipaleemme johtavan hamaan tulevaisuuteen; näyssäni taivallamme yhteistä, äärimmäisen sileää, polkua ja höyry on muuttanut ympäristön romanttisen usvaiseksi. Usvassa erottuu vain futuristisen sinisävyinen silitysraudan valo, joka näyttää vähintäänkin humanoidin silmältä ja saa varmasti naapuritkin kateellisiksi; minä ja Philip(s) ♥.

Halloween -kakku; vähän myöhässä, mutta muokattavissa vaikka joulukakuksi. Ja tuleehan se ensi vuosi...

Tein eilen pyhäinpäivän aterian jälkiruoaksi halloween -kakun. Idean sain työkaverilta, joka oli tehnyt tämän herkullisen kakun työpaikan nyyttäreihin. Tosin minun kakustani tuli kyllä vallan erilainen, kun aina haluan reseptejä muokkailla ja kokeilla jotain ihan omaakin. Eikä oma versioni kyllä ulkonäöltäkään yltänyt töissä tarjolla ollun kakun tasolle. Mutta kukin taaplaa tyylillään ja tällä kertaa tämä on vähän sinne päin :). Alkuperäinen ohje on muutaman vuoden takainen Mytaste -sivustolta löytyvä resepti. Sieltä voit käydä kurkkaamassa oikeaa reseptiä, sillä tässä on nyt tämä minun versioni:

                   

n. 24 cm irtopohjavuoka                    

Yksi pötkö Domino -täytekeksejä (tuli aika ohut pohja, joten halutessasi voit laittaa keksejä hiukan enemmän)                   

75 g sulaa voita

2 dl Flora kuohukermaa

1 rasia Viola appelsiinituorejuustoa

Hiukan vajaa pikkusanko Turkkilaista jogurttia (laktoositon). Vajaa siksi, että olin syönyt jo aikaisemmin tuosta pikkuämpäristä n. 4-5 rkl jugurttia mustikoiden kera :D. Jos pinnalla on nestettä, kaada se pois.                   

4 appelsiinin hedelmäliha + niistä käsitellessä leikkuulaudalle irtoava mehu + jäljelle jääneistä appelsiinin "välisäikeistä" nyrkissä puristettu mehu                

1 dl tomusokeria

n. 1/2 dl tavallista kidesokeria tai maun mukaan                                    

6  liivatelehteä (tuli hiukan löysä, mutta kylläkin koossa pysyvä kakku, joten jos haluat kunnolla lohkeavaa, laita pari liivatelehteä lisää. Minulla oli vain 10 kpl pakkaus, josta neljä meni kiilteeseen, joten täytyi tyytyä kuuteen)                   

3,3 dl CocaColaa                    

4 liivatelehteä

 Ja ihan omana twistinä laitoin joukkoon myös n. 1 rkl mangosiirappia ja saman verran itse tehtyä sitrus-kurpitsamarmeladia (ohje tulossa myöhemmin)

Lisäksi sulatettua valkosuklaata seittiä varten ja emohämähäkin poikasineen tein oranssista appelsiinin makuisesta sokerimassasta. Valkosuklaan joukkoon sulatin hiukan (pari tl) voita. Valkosuklaan sulatin mikrossa ja jos niin tekee, kannattaa sitä vahtia ja hämmennellä tiuhaan. Ja jos se hiukan "kärvähtää" (ei pala, vaan osin hiukan rusehtuu), niin maku vain paranee; makea valkosuklaan maku vaihtuu hiukan paahteisen kinuskin makuiseksi. Tosin silloin kannattaa seos siivilöidä, että saa tasaisen koristeluseoksen. Ja lisäsinhän minä hiukan pieniä hopean värisiä nonparellikuulia aamukasteen tai juhlavuuden tunnelmaa kuvaamaan. Niitä laitoin myös pikkuhämisten silmiksi ja emo sai silmiksi hiukan isommat koristelukuulat. Emolla myös lumihiutale -nonparelli selän koristeena. Hämähäkillä taitaa olla muuten vain korkeintaan kaksi ruumiinosaa, joten nämä ovat varmaan jotain muurahaisen ja hämähäkin risteytyksiä :D. En todellakaan ole ylpeä näistä koristeluista, mutta hauskaa oli niitä väsätessä.

Halloween on tältä syksyltä ohi, mutta kakusta saa mainion pikkujoulukakun jättämällä pois hämähäkit seitteineen ja piirtämällä päälle vaikka valkoisella tomusokerikuorrutteella pipariukon ja lisäämällä kakkumassan joukkoon mausteeksi vaikka hiukan piparimaustetta. Se sopinee hyvin appelsiinin kanssa. Silloin voi toki pohjankin tehdä vaikka piparimuruista ;)

1. Murskaa keksit vaikka Ikean isossa "minigrip" -pussissa kaulimella kauliten ja lisää niiden sekaan sulatettu voi

2. Painele keksiseos irtopohjavuoan pohjalle. Vuoan reunat itse vuorasin kestoleivinpaperista leikkaamillani reunasuikaleilla, mutta voit käyttää myös valmiita reunakalvoja tai leivinpaperia. Käytin nyt alkuperäisen ohjeen mukaan pelkästään vuoan reunusosaa, jonka asetin suoraan lasiselle tarjoilualustalle, näin valmista kakkua ei tarvitse enää nostella pois vuoasta vaan kun poistaa reunat on se jo valmiina alustallaan. Tosin pohja irtosi jääkaappikylmää kakkua leikatessa hiukan huonosti lasialustasta, joten leivinpaperi alla voisi olla ihan hyvä lisä tähän systeemiin tai auttaa voisi myös kakun nostaminen huoneenlämpöön hiukan ennen tarjoilua. Tällöin pohja olisi muutenkin helpompi leikata. Muuten tällainen kasaamistapa oli kyllä oikein passeli, eli pelkkä reunus toimi oikein hyvin.

3. Nosta vuoka kylmään siksi aikaa kun valmistat täytteen
4. Laita täytteen liivatteet likoamaan kylmään veteen.
5. Raasta yhden appelsiinin kuori mukaan makua antamaan (pese sitä ennen appelsiini hyvin esim. kuumalla vedellä ja juuresharjalla (minä käytän myös tipan astianpesuainetta, mutta en tiedä, onko se viisas idea). Ja kannattaa valita, jos vain mahdollista, luomuappelsiini tähän kohtaan, niin on vähemmän säilöntä -ym. aineita pinnassa. Kuivaa pesty appelsiini hyvin ennen raastamista, niin raastaminen sujuu vaivattomammin.
6. Irrota appelsiinien hedelmäliha. Voit leikata siivut paloiksi välisäikeineen päivineen, mutta minä irrotin väliseinien sisällä olevan hedelmälihan ja vasta sitten siivutin viipaleet pienemmiksi.

7. Vatkaa kerma napakaksi vaahdoksi ja lisää sekaan tuorejuusto, jogurtti ja tomusokeri sekä maun mukaan kidesokeria

8. Kuumenna appelsiinien työstämisestä talteen saatu mehu ja liota kuivaksi puristetut liivatteet mehuun.

9. Kaada liivateneste ohuena nauhana kerma-tuorejuusto-jogurtti -seoksen joukkoon koko ajan samalla vatkaten. Lisää vielä appelsiinin hedelmäliha ja kuoriraaste sekä halutessasi mangosiirappi ja sitrusmarmeladi. Kannattaa maistella, onko maku kohdillaan.
10. Kaada massa keksipohjan päälle ja anna hyytyä vähintään pari tuntia ennen kiilteen lisäämistä

11. Laita kiilteen liivatteet likoamaan kylmään veteen.
12. Kuumenna 0,5 dl CocaColaa
13. Lisää pehmenneet, kuiviksi puristetut, liivatteet kuumaan Cocikseen ja sen jälkeen kaada liivateseos ohuena nauhana loppumäärään CocaColaa
14. Kaada Cociskiille appelsiinikerroksen päälle ruokalusikan kuperaa puolta pitkin varovasti valuttaen. Anna hyytyä vielä pari tuntia.
15. Voit tehdä sulatetusta valkosuklaasta (höystettynä pienellä määrällä sulatettua voita) seitin ja muotoilla sokerimassasta yhden tai useamman hämähäkin. Myös muovihämähäkit käy, jos ei jaksa alkaa askartelemaan

Tunnelmallista ja makeantäyteistä marraskuuta kaikille lukijoilleni <3!

Syksystä kohti talvea...

Ihan hämmästyin, kun huomasin, että on kulunut reilusti yli kuukausi siitä, kun olen mitään tänne päivittänyt. Varmaan jonkinlaista kisaväsymystä kesän viljely- ym. uurastusten jälkeen. Välissä ihastuttava syksy viilentyvine säineen ja ruskavärityksineen ja sitten yhtäkkiä jo talven tulo. Olipa minulla tuossa hiukan reilun viikon mittainen lomakin, joka kului palstalle hevosenlantaa kuskaten, pihaa haravoiden, muuten vain rentoutuen. Siinä ohessa suoritin myös perheen nuoriso-osaston edustajan ajo-opetukseen vaadittavan teoriakokeen.

Kun olimme saaneet pihalta haravoitua kaikki valtoimenaan tuulessa ryöppyävät tammenlehdet ja muut vastaavat lehtiroskat, näytti siellä hetken ihan kesäiseltä. Se johtui siitä, että sammal on vallannut melkein kokonaan etupihan nurmialueen ja sammaleinen piha on kyllä oikeastaan aika viihdyttävä, vaikkei se kyllä tässä kuvassa oikein pääse oikeuksiinsa.

Parin päivän ihastelun päätteeksi tulikin lumimyräkkä ja piha sai valkoisen peitteen. Ennen myräkkää marraskuun ensimmäisenä päivänä pakkasin nippusiteillä rengastamani kanat laatikkoon ja vein ne talvikotiinsa Lassilaan. Kyselin, josko samat kanat voisi saada keväällä takaisin, jos vain terveinä säilyisivät, mutta saamastani vastauksesta voin päätellä, että se on aika epätodennäköistä. Joten valmistaudun nyt siihen, että ensi keväänä on taas aloitettava uusien kanojen kanssa. Se on surullista ja harmillista, mutta minulla ei ole niille talven yli lämmintä paikkaa, jossa ne voisivat asustella. Vaikka tämä luopuminen on jokavuotista, niin kyllä siinä oli pala kurkussa, kun ajelin takaisin kotiin vain tyhjä pahvilaatikko takakontissa. Toinen koiristammekin alkoi vinkumaan pitkin päivää ja luulin jo sen itkevän kanojen perään (ihan hullu ajatus). Mutta selvisikin, että sillä alkoi vain juoksuaika ja sitä kiimaansa se siinä vain vinguskeli.


Nyt on aika jättää kesälle hyvästit ja siirtyä vuodenajoissa eteenpäin. Tässä muutama aurinkoinen kuva vielä syksyn viimeisiltä päiviltä. Nämä kuvat napsin ennen loppujen kasvisten sadonkorjuuta. Aika jännästi nuo auringonkukan terälehdet näyttävät ihan laskostetulta kauniinkeltaiselta kankaalta :).

Perheemme ruokahävikkitilanne aiheuttaa kanoille päänvaivaa

Tässä jokunen viikko sitten oli vuotuinen ruokahävikkiviikko ja silloin lehtien palstoilla uutisoitiin aiheesta enemmänkin. Itsekin havahduin pohtimaan asiaa ja miettimään omien ruoanvalmistukseen liittyvien tottumusten tilannetta ruokahävikin kannalta. En oikein ymmärrä, mistä se hävikki tulee. Meillä on tilanne, että saisimme kaikki ruoantähteet hyödynnettyä vielä kanojen ruokinnassa, mutta sellaisia tähteitä ei vain ole; niitä ei synny, sillä syömme melkein kaiken, minkä ostamme ja ruoaksi valmistamme. Onnistumisemme ruokahävikin minimoimisessa aiheuttaa sen, että kanaparat jäävät luomurehun, ruohon ja muiden luonnontuotteiden varaan. Vähäiseksi jääneet kuivuneet leivänkannikat ja kurkun päätypalat sentään joskus lisäävät vaihtelua kanojen ruokavalioon.

Keräämme myös biojätettä ja kompostoimme sen kaiken. Sinne menee lähinnä kasvisten ja munien kuoret ja kahvinporot pusseineen. Äärimäisen harvoin voi olla joku pussiin unohtunut leivänkannikka päässyt homehtumaan ja se joutaa biojätteeseen. Kanat saapuivat hyvissä ajoin ennen kesää ja tähän mennessä on varmaan kertynyt yhden käden sormien verran kertoja, jolloin olen voinut viedä niille varsinaisia ruoantähteitä.

Välillä päästän kanoja vapauteen (tai niin ne luulevat, sillä todellisuudessa ne ovat vain hiukan isomman, n. 1000 m2:n aitauksen sisällä :)) ja ne saavat nokkia ja möyhentää maata ja samalla etsiä elävää toukka- ja matoravintoa, sekä noukkia tuoreita ruohonvarsia ja voikukanlehtiä. Vapaudesta huolimatta kanat kuitenkin säntäävät "pää kolmantena jalkana" perässäni omaan aitaukseensa, jos vain vilautankin metallikuppia, johon joskus olen vienyt niille liotettuja leivänkannikoita, tai muuta extraherkkua. Eipähän tarvitse jahdata kanoja pihalta aitaukseen, kun ovat niin ehdollistuneet tuohon metalliastiaan ja sen sisältöön :).

Miten tähän on päädytty; teemme usein isompia annoksia ruokaa, että se riittää useammaksi päiväksi. Näin tuntuu, että arkeen jää enemmän aikaa, kun ruoanvalmistusta ei tarvitse aloittaa alusta joka päivä (etenkin arkisin). Yli jäänyttä ruokaa hyödynnämme eväsruokailuun ja saatamme lisäksi "jalostaa" "tähteistä" seuraavalle päivälle ihan erilaisen ruoan. Hyvä esimerkki on savustettu lohi; savustamme kerralla isomman satsin ja syömme sitä vaikkapa perunoiden kanssa. Jos perunoita ei jää yli, seuraavana päivänä voi eväänä olla salaattia savulohen kera tai vaikka savulohivoileipiä. Kotiin tultuamme teemme savulohesta kermaisen pastakastikkeen, ja sen kanssa syömme pastaa ja höystämme herkun parmesaaniraasteella. Tarjolla on myös kauden kasviksia ja salaattia eri muodoissa. Seuraavana päivänä voi ottaa evääksi pastakastiketta ja jos pastaa ei jäänyt yli, voi ottaa vaikka nuudelia mukaan ja keitettyjä tai paistettuja munia... Näin teemme muidenkin ruokien kohdalla ja syömme siis yleensä ruoat viimeistä murua myöten.

Jääkaapissa oleville tähteille olen joskus kuullut hauskan nimityksen, joka on kotiutunut perheemme puhekieleen; ne ovat jääskiöitä. Jääskiöistä saa oivallista ruokaa, joka usein on hyvinkin maistuvaa, sillä maut ovat voimistuneet ja rakennekin usein mehevöitynyt jääkaappisäilytyksessä :D. Perheen nuorisojäsen ei ainakaan vaikuta kärsineen kovasti tilanteesta, sillä yksi päivä hän sanoi, että hän ihmettelee, miten meillä niin usein syödään hyvin ja lähes aina on itse tehtyä maukasta ruokaa. Joskus hän kyllä huomauttaa, jos joutuu syömään useampana päivänä samaa ruokaa, ja sitä ei ole riittävästi uudelleenjalostettu ;). Eineksiä ja valmisruokia meillä näkee äärimmäisen harvoin. Yksi einesherkku on minun ja nuorisojäsenen yhteinen, ja se on voissa paistettu Saarioisten rusinaton maksalaatikko. Sitä syödään silloin, kun siippa on jossain muualla, sillä hänen mielestään tuo kyseinen herkku sopii parhaiten eläinten ruoaksi; en voi ymmärtää... Meillä siis maksalaatikkokaan ei päädy kanoille asti.

Tavallaan en ole juurikaan ajatellut asiaa ruokahävikin kannalta, vaan enemmänkin säästettynä aikana ja varmaan myös säästettyinä euroina. Ruoan kantaminen kotiin ja sitten sen laittaminen roskapussiin ja kuskaaminen jäteastiaan kaatopaikalle vietäväksi ei voi mitenkään olla kannattavaa tai järkevää kenenkään kannalta (paitsi kanojen, jos roskiin kantamisen sijaan hyödyntää tähteet eläinten ruokinnassa).


Nyt olenkin äärimmäisen utelias; miten muilla? Onko muilla enemmän ruokahävikkiä ja mistä se syntyy? Olisivatkohan kanasemme onnellisempia jossain muussa perheessä, missä niille jäisi herkkuja muutenkin, kuin voikukkia, etanoita ja kompostimatoja metsästämällä? Onneksi sentään luomurehussa on mukana kaikenlaista kivaa herneistä lähtien :).

Suomen jättikasvisyhdistyksen SM-kisat pääsi yllättämään

Eilen vihdoin koitti se päivä, milloin pääsin näkemään oikeita jättikurpitsoita ja muita jättikasviksia. Aikaisempina vuosina Suomen jättikasvisyhdistyksen näyttely ja kisat ovat olleet sen verran kauempana, ettei ole tullut lähdettyä.

Perjantaina illansuussa katkaisin palstalla  kurpitsoiden "napanuorat" ja siipan kanssa siirreltiin niitä pellolta auton takakonttiin. Olin saanut työkaveriltani lainaksi suursäkin ja se osoittautui todella käteväksi. Siippa nakkasi säkin kurpitsoineen selkäänsä ja mennä kyyristeli kohti autoa, kuin ahertajamuurahainen ja minä kannattelin perästä. Mahtoi olla melkoinen näky :). Hiukan haikealta tuntuu aina syksyn sadonkorjuuaika ja siitä tyttärellenikin laittelin viestiä. Hän vastaili, että "Äiti, kyllä se siitä ♥, kaikki vauvat kasvavat isoiksi joskus". Ja niinhän se on. Jättikyssäkaalin, jättimaissit jättiauringonkukat ja jättivarsisellerit jätin vielä kasvamaan. Muut kasvikset, kuten epäonnistuneen porkkanan ja paremmin onnistuneet palsternakat kaivelin vielä mukaan auton kyytiin. Otin mukaani myös yhden "jättikyssäkaalin", jota olin kasvattanut varhaisesta keväästä lähtien koko kesän ja se on kasvanut sitkeästi ollen edelleen paljon pienempi, kuin pesäpallo :D. Se ja tuo porkkana saivat päätyä näyttelyyn epäonnistuneiden yritysten pöytään. Siellä ne nyt nökötti auton perällä sulassa sovussa molemmat; Mr Green ja Miss Yellow. Muualla autossa lojui pienempiä kurpitsoja siellä täällä lattioilla ja penkeillä.

Miss Yellow (järjestelmäkameran linssisuojus kurpitsan päällä kokovertailua varten)

Mr Green

Kotona pesin huolella palsternakan ja muut kasvikset, sillä mitään likaista ei sovi näyttelyyn kuskata. Ne saivat kuivua yön yli sanomalehden päällä, sillä näyttelykasvisten pitää olla myös kuivia. Leikkasin Mr Greenin kannan n. 1,2 cm pitkäksi, mikä on määritelty yhdistyksen peltokurpitsan punnitussäännöissä. Miss Yellow:n kanta sai yhdistyksen ohjeiden mukaan olla kokonainen ja varttakin siihen sai jättää muutamia senttejä. Illan aikana vielä tulostin ja täytin kilpailukaavakkeet valmiiksi; Ilmassa alkoi jo olla oikeaa kisatunnelmaa kaikkine valmisteluineen :).


Eilen aamupäivällä siirsin autosta pois muut kurpitsat ja lastasin mukaan pestyt kasvikset ja kaavakkeet sekä puin kolean sään vuoksi reippaasti vaatetta ylle. Matkalla Mäntsälään koukkasin noutamaan Suvin mukaan kannustusjoukoksi. Kannustajiin liittyi myöhemmin myös siskoni ja hänen ekaluokkalainen poikansa :).


Mäntsälässä oli aika pollea olo, kun parkkipaikan ohjaaja tiedusteli, että olemmeko tulossa kisaamaan vai yleisöksi ja sain vastata, että "kisaamaan"; saimme luvan ajaa peremmälle näyttelyalueen viereen. Siellä olikin seuraavana edessä tenkkapoo; miten ihmeessä saisimme Miss Yellowin ulos takakontista? Onneksi alueelta löytyi työntökärry ja saimme vielä yhdeltä nuorelta miehenalulta apua kurpitsasäkin nostamiseen. Hassua oli se tunnelma, mikä näyttelyalueella vallitsi; väki oli kovin tohkeissaan kasviksista. Jo ennen kuin saimme kurpitsan ulos säkistä, oli useampi säkkiin kurkistelija ympärillämme tiedustelemassa, mitä säkistä löytyy: samaan tapaan, kuin kirppiksellä tavaraa esiin purkaessa. Vaikka kurpitsani olikin kovin pieni muihin verrattuna, tuli ylpeän omistajan fiilis. Riemu kupli sisälläni, kun useampi kehui kurpitsoitani kauniiksi, kuin oikeat halloween´-kurpitsat. Punnitus- ja mittaustapahtuma oli varsin jännittävän ja tarkan näköistä puuhaa.

Mr Green sai upeasta väristään ja kauniista muodostaan paljon kiitosta ja kehuja. Punnitusvaiheessa kerroin, että nimi on Mr Green sen vuoksi, että se oli nuorempana kauniin vihreä, eikä minulla ollut ollut lainkaan tietoa, että kurpitsa muuttuukin myöhemmin oranssiksi. Kun sitten palasin Miss Yellowin luo, tuli eräs täti sanomaan, että siinä on nyt mennyt nimi kohdalleen. Kerroin hänellekin tarinan Mr Greenistä, johon täti totesi, että hän oli jo kuullut tarinani; sana oli siis kiirinyt asialle vihkiytyneen näyttelyväen keskuudessa :).

Palsternakan ja ne epäonnistuneet kasvikset veimme sisähallin kasvisnäyttelyyn ja siellä hämmästelimme kaikkia muita ihmeellisiä jättikasviksia. Osa oli kasvanut niin muodottomiksi, että niitä oli vaikea enää edes tunnistaa. Mutta varsin komeita ne oli kyllä kaikki. Eniten meitä ihmetytti se, että juuresten, esim. porkkanan ja palsternakan kisatessa pituudesta, lasketaan juuret mukaan mittaan. Niinpä siellä oli pienenpienet muutaman sentin mittaiset porkkana ja palsternakka, joissa oli molemmissa yli kaksimetriset juuret ja niiden mitoiksi tuli reippaasti yli 2 m/juures! Itse olisin katkaissut juuret poikki ja nakannut moiset pikkukasvit joko pataan tai kompostiin ymmärtämättä lainkaan, millaisia aarteita ne olisivat olleet.

Heavy -lajikkeen porkkanat kilpailevat painosarjassa ja usein ne näyttävät tältä :)

Epäonnistuneiden tai muuten erikoisten pöytä. Ylätasolla porkkanani ja alhaalla oikealla vaivalla kasvattamani onneton kyssäkaali

Odotellessa kierreltiin katselemassa myös muita paikalle tuotuja kurpitsoita ja joimme kahviosta noudetut kahvit. Ihan parasta on mielestäni se, ettei koskaan voi etukäteen tietää, millainen jättikurpitsasta tulee "isona". Siinä ennalta-arvaamattomuudessa on samanlainen viehätys, kuin vaikkapa ihmisissä; laji on sama, mutta kaikki oman näköisiään.

Marrow -lajikkeen kesäkurpitsan näköiset kasvikset ja taaempana peltokurpitsat

Vihdoin kello läheni yhtä ja oli kurpitsoiden punnituksen vuoro. Yleisö kerääntyi tiiviiksi rinkulaksi jättikokoisen vaaán ympärille ja seurasimme jännittyneinä, miten eri kokoisia kurpitsoita siirrettiin Avantilla punnittavaksi. Kurpitsat nostettiin metallihäkkyrään kiinnitettyjen kuormaliinojen avulla. Kuormaliinojen alaosaan oli pujotettu nyöri, jolla saatiin liinat riittävästi suppuun niin, ettei kurpitsat päässeet putoamaan. Tuosta narusta avustaja "talutti" kurpitsaa samaan tapaan, kuin riimussa olevaa hevosta :). Painavin kurpitsa painoi muistaakseni 369 kg ja pokkasi ensimmäisen palkinnon.

Kisassa valittiin myös kaunein kurpitsa ja se oli kyllä ehdottomasti yksi malliltaan "säkkituolia" muistuttava vaalean keltainen kiiltävän kaunis jättikurpitsa.

Palkintojenjaossa huomasimme, että melkein samat henkilöt saivat palkintoja kaikissa sarjoissa; tämä on selvästikin melko pienen piirin juttu ainakin noiden ennätyskasvisten osalta. Mutta seuraavaksi tuli kyllä oikea JÄTTIYLLÄRI; kuuluttaja kuulutti painavimman näyttelyssä mukana olevan palsternakan voittajaksi MINUT! En aluksi meinannut edes tajuta ja varmaan kaikki huomasivat, miten yllättynyt olin. En ollut voinut edes kuvitella saavani mitään voittoja, vaan vein palsternakan sinne punnittavaksi vain mielenkiinnosta ja saadakseni sille virallisen punnituksen. Olin kyllä niin ymmälläni ja iloinen, että melkein pompin hakemaan hienon ruusukkeeni ja sainkin reippaat aplodit yleisöltä ja omilta kannustusjoukoiltani :D. Tässä vielä linkki tämän vuoden tuloksiin. Yksi isompi palsternakka sieltä löytyy, mutta se ei ollut kisapaikalla punnittu.

Kisa päättyi onnellisesti siihen, että saimme jälleen apua samaiselta nuorelta mieheltä ja hänen avullaan nostimme Miss Yellowin ja muut kasvikset takaisin auton kyytiin. Tuo avulias nuorimies oli voittajakurpitsan kasvattajan mukana ja luulenkin, että hän oli voittajan poika.

Kotona kurpitsat päätyivät uuteen kasvihuoneeseeni ja siellä saan niitä vielä hiukan ihastella ennen, kuin ne päätyvät keitto- ym. aineksiksi. Nyt jo ajatukset ensi kevään istutussuunnitelmissa...