Parsapenkin perustaminen kotipihalle

Uusimpana villityksenä päätin perustaa kauan haaveilemani parsapenkin. Paikkaa pähkäilin tovin, sillä parsa on pitkäikäinen seuralainen; se saattaa tuottaa satoa hyvinkin seuraavat 30 vuotta samassa paikassa. Päätin, että laitan penkin pihamaalle, sillä vuokrapalstan seuraavien 30 vuoden kohtalosta ei voi kukaan sanoa mitään. Tilasin Viherpeukaloilta parsan juurakoita ja ne tulivat pienessä verkkopussissa. Koska en päässyt niitä ihan heti istuttamaan, laitoin ne jääkaappiin pussissa, johon olin tehnyt reikiä. Lisäksi hiukan sumuttelin niitä vedellä, etteivät kuivuisi. Siellä ne sai odotella muutamia päiviä istutuspaikan valmistelua.

Heikki sai hommia, kun kaivoi parsoja varten yläpihalle hiukan reilut 250 x 70 cm kokoisen puoli metriä syvän kaivanteen. Reunoille laitoimme ensin vanhoja kattotiiliä, joita saimme lähistöllä asuvalta rouvalta. Se ei kuitenkaan onnistunut, joten reunat tuli nyt lankuista. Saaduilla tiilillä reunustin sitten palstalla kohopenkit; tiilet rajaavat penkit ja keräävät myös lämpöä :).  Ne ovat niin hyviä kaikkeen piharakentamiseen, että lupasin hakea kaikki pois. Kiitokseksi vein omien kanojen munia ja ne päätyvät kuulemma leivontaan. Rouva oli varsin tyytyväinen, kun sai vanhat tiilet pois pihalta uudisrakennuksen tieltä. Molemminpuolinen ilo siis :D.

Kuoppaan laitoimme pohjalle eri vaiheissa olevaa hevosenlannalla terästettyä kompostia ja päälle melkein peräkärryllisen hiekkapitoista multaa.

Juurakot piti istuttaa hiukan kohotetusti harjanteeseen ja erotella juuret säteittäin suunnilleen tasaisin välein harjun molemmille puolille. Melkein teki mieli jättää ne sellaisenaan siihen oleilemaan; kuin joitain luikertelevia mustekalamaisia tai ehkä enemmänkin hämähäkkimäisiä olioita. Mutta pakko ne oli vain raaskia peittää: Päälle hiekkamultaa n. 5 cm kerros ja asetelma oli valmis.

Ajattelin, että ehkä sieltä loppukesästä jotain nousee, joten hämmästys oli suuri, kun jo viikon päästä ensimmäiset parsanvarret pilkistivät mullasta. Nyt pitää malttaa vielä ensi kesäkin vain ihailla parsojen kukintoja ja sitten ehkä sitä seuraavana jo pääsee muutamia maistelemaan joko sellaisenaan kypsennettynä voikastikkeen kera tai sitten vaikka nyt tällä hetkellä villityksenä olevan reseptin mukaan grillattuna pekoniin käärittynä :).

Aika on katoavaista...

"Odottavan aika on pitkä" kuuluu sanonta. Samaa ei voi sanoa viljelijän ajasta. Ennemminkin "aika on katoavaista". Päivät tuntuvat niin lyhyiltä. Juurihan minä heräsin, kun on jo aika mennä nukkumaan. Tuo väliaika heräämisen ja nukahtamisen välillä menee töissä ja piha- ja palstapuuhissa, eikä millään saa kaikkea koskaan tehdyksi. Ja sitä mukaa, kun yksi projekti on saatettu hyvään vaiheeseen, on tilalle tullut jo lukemattomia uusia. Siippakaan ei pysy mukana näissä ideointieni toteuttamisessa; raukka joutuu koville tehdessään kaikki fyysisimmät hommat.


Ja se Kroatian reissu; muisteleminen saa nyt jäädä hamaan tulevaisuuteen. Laitan kyllä siitäkin sitten, kunhan pääsen edes jonkinlaiseen järkevään päivärytmiin :). Mutta nyt ei vain ole aikaa, ei mitenkään. Tätäkin kirjoitusta olen kasaillut, kuin Iisakin kirkkoa; pitkään ja hartaasti ja aina korjaillen, kun kaikki edellinen kirjoitus on jo vanhentunut, mutta ei ole ehtinyt julkaistavaksi asti.


Kesä on tullut niin äkkiä tänä vuonna, että sekin on aiheuttanut melkoisia aikataulupaineita. Toisaalta on ihana huomata, kuinka perunan varret jo tunkee maasta, ja ne on jo kerran mullattukin, kun normikeväinä on päästy palstalle jyrsimään vasta toukokuun loppupuolella. Tänään huomasin jo ensimmäiset nuputkin perunan varren päässä. Saisikohan nyt ensimmäisen kerran juhannuksena omia perunoita :)? Varhaisperunalajikkeena on tänä vuonna Solist, jota sain äidiltäni, kun hänelle ei kaikki mukulat mahtuneet kasvamaan. Tuon lajikkeen pitäisi olla satoisa ja erittäin varhainen; sopii minulle. Voin jo kuvitella tuon peruna-voi -yhdistelmän maun suussani; se vain on niin hyvää ja kun sen vielä maustaa ripauksella tilliä, ei muuta tarvita. No, silliä sitten, mutta ensimmäiset lohkot on kyllä maisteltava sellaisenaan.

Yleensä on myös ollut melko haasteellista kasvattaa taimia ulkoeteisessä, kun se on kuumentunut auringon paisteessa, mutta sitä ei ole voinut viilentää ovea avaamalla ulkoilman kylmyyden vuoksi. Tänä keväänä olosuhteet ovat olleet ihanteelliset ja sen seurauksena Sun Gold -tomaatintaimissa on jo neljännet kukkatertut ja useita isohkoja tomaatinalkuja :). Jättitomaateissakin on molemmissa jo iso nuppu kehittymässä :)

Jättikasvikset pääsivät jo kolmisen viikkoa sitten kuistilta palstalle ja oli aika kiva niitä istutella ja suunnitella, mitä mihinkin tulee. Siippani Heikki on pyynnöstäni pilkkonut palasiksi yhden rumpuputken ja siitä sain kätevästi useita istutusastioita palstalle. Ne on hauskan näköisiä rivissä nököttäessään :). Naapuripalstan viljelijäkin tuli niitä ihmettelemään ja tiedusteli, onko ylimääräisiä. Mutta valitettavasti ei ollut hänelle antaa. Olin jo istuttanut niihin kaikkiin. Jättikasviksina on nyt kasvamassa tomaattia, erilaisia kurpitsoita, porkkanaa, palsternakkaa, varsiselleriä, lanttua, sipulia, maissia, kurkkua ja muutamia muitakin.

Lisäksi hain äidiltä kurkun taimia ja lisää tomaatintaimia sekä lukuisia muita mm. kukka- ja perennojen taimia. Hän on niin kultainen, kun kasvattaa meille lapsille näitä taimia valmiiksi. Vein kiitoksena yhden eri lajikkeen tomaatin ja munia, mutta se ei kyllä mitenkään korvaa äitsykkelin vaivannäköä.


Tässä ohessa olen myös päässyt lempipuuhaani; macaronien taiteiluun; ystäväni järjestää juhlia ja sinne on tarkoitus saada tehtyä kolmea eri lajiketta; salty caramel, mustikka-valkosuklaa ja minttusuklaaversioita.


Nyt päätän vain julkaista tämän jutun, että pääsen tavallaan uuteen alkuun ja rytmiin. Ihan harmittaa, kun niin pidän kirjoittelusta ja sitten se on tällaista hyvin satunnaista. Mukavaa huomenna alkavaa kesäviikkoa kaikille <3!

Ensimmäiset munat; niin kauniin tasaisia ja onnistuneita

Tänään työpäivä tuntui harvinaisen pitkältä, sillä mielessä pyöri ajatus; jokohan kanat olisivat munineet ja jos, niin minne. Iltapäivällä en enää malttanut, vaan laitoin kotiin viestiä, että onkohan meillä jo munia. Tähän siippani vastasi, etteivät ole käyneet katsomassa, vaan olivat säästäneet jännityksen minulle ja saisin itse käydä siellä kurkistelemassa.

Kun lopulta olin kotona, suuntasin suoraan kanalaan ja löysin kolme ihastuttavaa toisistaan hiukan eriväristä munaa ja ne kaikki olivat yllättäen samassa pesässä. Varmaan yksi pyöräyttänyt munasensa sinne ja sitten kaksi muuta matkineet perässä. Olenkin kuullut keinon, että jos kana munii väärään paikkaan, voi sitä yrittää houkutella oikeaan pesään laittamalla sinne yhden munan (tai vaikka puumunan) valmiiksi "pesämunaksi" ja se toimii sitten munintaan houkuttelevana mallina. Mutta nyt ei tarvitse turvautua vippaskonsteihin, sillä nämä oppivat ihan itsestään :). Yksi kana ei siis vielä kuitenkaan ollut rohkaistunut munimaan, sillä munia ei löytynyt mistään muualta kanalasta. Olin kovin ylpeä tuosta neitokaislaumasta, sillä he olivat oppineet heti talon tavoille ja löytäneet oikealle munintapaikalle :). Ja kyllä sinne hienoon uuteen munintapesään kelpaakin munia tuoreiden puhtaiden heinien sekaan.


Tänään iski myös salakuvaaja; olin illansuussa istumassa onnellisena kanojeni keskellä ruokkimassa niitä poimimillani voikukanlehdillä ja samalla juttelemassa niille kaikkea joutavaa. Samaan aikaan tietämättäni minua vakoiltiin olohuoneesta käsin. Aika sniiki siippa, kun tuolla tavalla salaa räpsii...! Ja hän mainitsi vielä sisään tullessani, että on ottanut täällä kuvia yhdestä hullusta... En heti arvannut, että hän puhui minusta, sillä pidän kanojen kanssa seurustelua ihan normaalina askareena :).

Nyt illan hämärtyessä kävin vielä "pyydystämässä" kanat yksi kerrallaan ja kannoin ne hellästi kotipesäänsä orrelle nukkumaan. Olen tehnyt näin joka vuosi ja aina ne ovat parissa päivässä oppineet menemään itse nukkumaan. Viisaita otuksia :). Hyvää yötä kaikille lukijoilleni toivottavat nämä citykanat Angelina, Pikku Lilla, Viljo ja Sigge!

Kanojen muuttopäivä; vihdoinkin täällä

Tänään on ollut Sunnen kanalan suuri päivä, sillä tipuneidit muuttivat illansuussa uuteen kotiinsa. Muuttopäivä sujui oikein mukavissa merkeissä, sillä sain avukseni siskonpoikani ja hän olikin oikein mainio pikku apuri. Kun hain hänet, pyysi hän äitiään esittämään minulle tärkeän kysymyksen; "onko kanoilla jo nimet?". Kun kerroin, etten ollut niitä vielä ehtinyt miettimään ja kysyin, että onkohan siskonpojalla jotain nimiä mielessä, niin melkoinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Hänellä oli nimittäin mitä mainioimmat nimet valmiina tuleville kesäasukeille; en olisi itse koskaan voinut keksiä niin hauskoja, hienoja, mieliinpainuvia ja jotenkin aivan erityisiä nimiä :). Niinpä pakkasimme mukaan pahvilaatikon ja lähdimme noutamaan Siggeä, Angelinea, Pikku Lillaa ja Viljoa. Viljo on kutsumanimi, sillä kanan virallinen nimi on kuulemma Viktor Kalborrek :)!


Kanat matkustivat läheiseltä Lassilan tilalta pahvilaatikossa auton takakontissa. Matkan aikana laatikosta kuului hiljaista kaakokusta, kuin kanat olisivat kuiskailleet toisilleen. Välillä oli aivan hiljaista ja siskonpoika ihmetteli, että loppuiko niiltä kokonaan sanottava. Pihaan päästyämme kanojen matka jatkui yhdessä siskonpojan kanssa laatikkoa kantaen kanalaan, jossa avasimme laatikon kannen ja odottelimme kanojen poistumista laatikosta. Koska ne pysyivät varsin tiiviisti pahvilaatikossa, aloimme houkutella kanoja ulos tarjoamalla niille voikukan lehtiä ja kanan rehua. Tämä oli hyvä keino, sillä melko pian ensimmäinen kana uskaltautui ulos turvallisen pahvilaatikon uumenista. Tämä kana sai nimen Viljo, sillä hän osoitti meidän mielestämme "miesmäistä" rohkeutta ja uteliaisuutta.

Loput kolme kanaa pysyttelivät tiiviinä rykelmänä laatikon kulmassa, kunnes vaalea isompi kana astui ylväästi pihalle ja päätimme, että hän näyttää aivan Siggeltä.

Täytyy tunnustaa, että jouduimme hiukan kallistamaan laatikkoa, jotta loput kaksi kanaa tulisivat ulos. Ensin ulkoilmaa astui tunnustelemaan todella erikoisen värityksen omaava kaunis, tumma, vaalealla kauluksella varustettu kananeiti ja hän oli aivan ilmetty Angelina.

Ja vihonviimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä rohkean askeleen otti Pikku Lilla, jolla on kauniin harmoninen, melkein tasaisen vaaleanruskea höyhenpeite ja suloisen pehmoisen näköiset "housut" jalassaan.

Nyt orrella nukkuvat kanat ja minä toivotamme kaikille hyvää yötä ja kauniita unia; ensimmäistä munaa odotellessa...  :)