Voitto kotiin!

Mikä jännittävä päivä sunnuntai olikaan; hiukan ennen klo 16 suuntasimme Pajutallille aika monen muun kanssa. Väkeä riitti kurpitsakarnevaaleilla, kuin markkinoilla konsanaan. Ihan oli vaikea löytää parkkipaikkaa. Suvi tuli mukaan todistamaan Tonterin menestystä ja mukana oli myös siskoni ja hänen poikansa, joka kisasi lastensarjassa. Ja tietysti myös Heikki, jonka tehtävänä oli kantaa Tonteria ;).

Ja kyllä me oltiinkin onnekkaita; Johan voitti lastensarjan hiukan reilu 7 kg:n kesäkurpitsalla ja minä nappasin Tonterilla ykkössijan 42,75 kg:n voittotuloksella :D.

Palkintona oli yllätyksekseni valtava korillinen Pajutallin tuotteita ja vielä 50 € lahjakortti oli ujutettu koriin mukaan. Se oli kyllä aivan mahtava ylläri ja itse korikin on niin kaunis, että voin vain ihailla sitä ja suunnitella, mihin sen sijoittaisin niin, että se tulisi parhaiten esille.

Arvostan tuotepalkintoa todella korkealle ja jotenkin se erityisesti korvaa sitä aikaa ja vaivaa, minkä olen kesän aikana Tonterin kasvatuspuuhissa viettänyt. Kuvista kyllä välittyy iloni, kun hymy on korvasta korvaan :D.  Kiitti kaikille lukijoille kannustuksesta ja myös Jättikasvisyhdistyksen Maaritille, joka on ollut kovasti tukena ja antanut neuvoja matkan varrella. Apu ja tieto onkin ollut tarpeen, kun ensimmäistä kertaa näissä jättikasvatuspuuhissa yrittelin. Tonterihan ei mihinkään jättimittoihin yltänyt, mutta teki varmasti parhaansa :). Ai niin, sain myös pokaalin :D!

Tonteri päätyi kellariin odottamaan jatkojalostusta ja me suuntasimme synttäreiden viettoon äitini luokse. Huomenna minulla alkaakin oikea seikkailuloma ja siitä enemmän tuonnempana...

Kurpitsakarnevaalit ja kisa suurimmasta kurpitsasta

Nyt on ennen kurpitsatarinaa ihan pakko hehkuttaa sitä, että tänään minulla alkoi LOMA. Töihin palailen vasta reippaasti lokakuun puolella :). Suosittelen tällaista kesken viikon loman aloitusta ihan kaikille ja jatkossa varmasti teen niin aina, kuin vain mahdollista. Jäin siis lomalle torstaina ja perjantaiaamu oli jo ihanan poikkeuksellinen. Jos olisin ollut töissä perjantain, olisi vastassa ollut normaali viikonloppu ja loman tuntu olisi käynyt toteen vasta ensi viikolla. Nyt on takana vajaa työviikko ja jo nautin täysin rinnoin hiljaisesta, ihan itselle omistetusta perjantaiaamupäivästä. Heräsin jo ennen seitsemää Mikon herätyskellon pirinään (Miko itse ei herännyt ja nousin ylös, kun kello soi torkulla jo kolmatta kertaa :)). Herättelin opiskelijan ja keittelin meille aamukahvit. Hesarin hain postilaatikosta ihanan sumuisessa aamuhämyssä; aurinko jo hiukan pilkisteli ja taivas näkyi kirkkaana odotellen aamun kehittymistä ja selkeytymistä. Siinä aamukahvia siemaillessa ja Hesaria silmäillessä tuli jotenkin niin hyvä ja rauhallinen olo; olen lomalla ja osaan nauttia siitä. Muutaman työjutun hoidin vielä aamupäivän aikana kaikessa rauhassa ja sitten sanelin puhelimeen lomaviestin.

Koiria ulkoiluttaessa oli aurinko jo vienyt voiton sumuilman kosteudesta ja annoinkin auringon paistaa kasvoilleni ja paistattelin sen lämmössä koirien haistellessa ruohikkoa kaikessa rauhassa.

Tänään on vihdoin koittanut se suuri päivä; Kurpitsakarnevaalit ja siellä kisa suurimmasta kurpitsasta. Melkein haikein mielin menin palstalle, kaivoin Tonterin esiin viltin alta ja katsoin, kun Heikki sahasi poikki sen "napanuoran"; elämänlangan, jolla se on ollut kiinni emokasvissa. Tämä tapahtuu joka syksy; sadonkorjuuvaihe tulee jossain vaiheessa ja se merkitsee minulle kesän loppua ja siirtymistä kohti seuraavaa vuodenaikaa ja tulevaan talveen valmistautumista.

Tonteri vain auton takakonttiin ja mukaan lähti myös lastensarjan kilpailuun kesäkurpitsa, jonka kastelussa siskonpoika Johan minua kesällä auttoi.

Tulimme ensin kotipihaan, jossa Tonteri pääsi vielä yhteiskuviin kanssani ennen kisapaikalle vientiä. On se vaan niin komea, vaikkei nyt mihinkään jättimittoihin yltänytkään.

Kurpitsakarnevaalit ovat Pajutallilla ja siellä pääsee karnevaalitunnelmaan jo pelkästään karusellimusiikin vuoksi. Kojuissa on myynnissä tuoreita leivonnaisia, kahvia, hattaraa, tikkunekkuja ja muuta pientä kivaa. Erilaisissa aitoissa ja aitauksissa on eläimiä, joita pääsee katsomaan; kaneja, porsaita, alpakoita. Lisäksi piharakennuksissa ja päärakennuksessa on myynnissä paljon toinen toistaan kauniimpia koriste-esineitä, joista suurimmassa osassa paju on pääraaka-aineena. Sisällä tunnelma on romanttisen herkkä ja sisustusesineitä voisi ihailla vaikka koko päivän. Myös kahvila palvelee yhdessä piharakennuksessa ja siellä on oikea maalaistunnelma :).

Nyt sitten vain Johanin kanssa jännitetään, miten meidän kurpitsojen käy :D

Melontaretki Nuuksioon Velskolan pitkäjärvelle

Toissaviikonloppuna päätimme lähteä Nuuksioon melomaan ja testailemaan Heikin kajakkiini tekemiä pikkuparannuksia (lisäfyllinkiä kajakin kannen alle helpottamaan kunnon tuen saamista meloessa). Oli aurinkoinen aamupäivä, kun pakattiin kamppeet ja kahvit mukaan autoon, kajakit katolle ja suunta Velskolan pitkäjärvelle. Järven ympäri melomisesta tulisi kaikkiaan reilu 10 km reitti ja noin 2 tuntia melontaa. Perille päästyä saimme huomata, että parkkipaikkoja oli todella niukasti rannan tuntumassa. Järven itärannalle on rakennettu mökkejä ja yksityisrantoja ja siinä menee vain todella kapea ja mutkainen tie. Onneksi huomasimme lähellä järven pohjoispäätä vasemmalla rannan tuntumassa tiessä levikkeen, johon automme mahtui mainiosti. Siinä oli toinenkin auto pysäköitynä, mutta tilaa oli silti reilusti. Tavaroita purkaessamme huomasin vajaan 50 m:n päässä tien toisella puolella seisoskelevan naisen, joka tiukasti vahti puuhiamme kädet puuskassa. Hän ei kuitenkaan lähestynyt meitä, seisoskeli vain siellä ja kurkki kaula pitkälle kurkottaen. Ajattelin, että kylläpäs hän on kiinnosunut melontaanvalmistautumispuuhistamme :). Saimme kajakit alas katolta. Sitten vain kajakit kahvoista kantoon ja muut kamppeet kannoimme tyypillisesti Ikean kassissa, joka on aivan ihanteellinen siihen puuhaan. Hiukan ennen pysäköintipaikkaamme oli yksityisranta laitureineen. Se oli erotettu tiestä kettingeillä. Menimme sitten rantaan siitä vierestä ja laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas kaislikon tuntumaan. Siitä olisi helppo lähteä melomaan.

Juuri, kun olin asettautumassa kajakkiin, tuli rinnettä alas vihaisen näköinen mies. Hän tiedusteli tohkeissaan , että näyttääkö tämä siltä, että tässä on yleinen ranta. Totesin, että juurikin sen vuoksi, että vieressä on kettingein erotettu yksityisranta, päätimme lähteä vesille siitä syrjemmältä. Seuraavaksi hän kysyi, että näyttikö se levike, johon olimme jättäneet automme siltä, että siihen voi kuka vaan pysäköidä. Tuumasin, että nyt ei kyllä kannata alkaa rettelöimään, vaan pahoittelin tapahunutta ja kerroin, että olimme siellä ensimmäistä kertaa, emmekä todellakaan tienneet, ettei siihen voisi autoa jättää. Siihen mies sitten valisti, että tulosuunnassamme olisi ollut kaupungin omistama veneranta, josta olisimme voineet ihan luvalla lähteä vesille ja sinne olisi pitänyt myös auto jättää (yhtään autopaikkaa emme kyllä olleet siihen asti havainneet muutamaa varattua lukuunottamatta). Aloin sitten jo nousta takaisin kajakista samalla kysyen, että toivooko hän meidän siirtävän automme ja lähtevän vesille jostain muualta. Siihen hän vastasi (vähemmän ystävälliseen sävyyn), että antaa nyt tällä kertaa olla ja häipyi paikalta.

Nyt toivon todella, että mies laittaisi siihen levikkeelleen jonkinlaisen kyltin kertomaan, että siihen pysäköinti on kielletty. Jo senkin vuoksi, että pääsisi perheen rouva tekemään jotain muuta, kuin vahtimaan tienposkessa pientä maatilkkuaan sen varalta, että joku muukin tunkeileva moukka sattuisi siihen autonsa jättämään. Ihmettelen, miksei tuo naisihminen tullut sanomaan mitään silloin, kun emme olleet vielä melontalastiamme purkaneet. Siihen meni kuitenkin tovi ja hän olisi mainiosti ehtinyt kävellä luoksemme ottamaan asian puheeksi. No, loppujen lopuksi meille kävi hyvin; pääsimme pienellä vaivalla vesille, kun oli yksityisparkki käytössä :). Kiitos siis siitä tuolle pariskunnalle, joiden soisin nuorisotermejä lainatakseni "hankkivan itselleen elämän". Menisivät vaikka retkeilemään luontoon, kun se niin kauniina on aivan heidän ulottuvillaan ja samalla voisi sitä pipoa hiukan höllentää ;). No, ehkä minun on oltava suvaitsevaisempi; emme varmaan olleet ensimmäisiä, jotka heidän tuluksiaan lainasivat ja röyhkeimmät ovat ehkä käyttäneet heidän laituriaankin hyväkseen. Suotakoon siis heille oikeus toimia siten, kun tahtovat.

Itse melontaretki oli mielenkiintoinen etenkin poikkeuksellisen jylhien rantakallioiden vuoksi. Aurinko paistoi ja luonnon rauha oli koskettava. Ilmeisesti kaakkurikin siellä sukelteli iloksemme ja piti lajilleen tyypillistä ääntelyä (en kyllä ole ihan varma lajitunnistuksesta, mutta jotain sinne päin ja kuikka se ei ainakaan ollut ääntelyn perusteella).

Kiersimme rantoja pitkin ensin itärantaa pohjoiseen ja sieltä länsirantaa takaisin etelään päin. Aivan ennen eteläpäätä järvi jakaantuu kahteen haaraan ja rantauduimme lännemmän haarakkeen puolivälin tienoille juomaan kahvit ja nuttimaan jylhistä maisemista. Istuskelimme polun virkaa tekevillä lankuilla, jotka oli kiinnitetty kallioon. Kahvi maistuikin niin hyvältä siellä luonnon helmassa.

 

Lepohetken jälkeen jatkoimme etelään ja siellä oli samantapaisesti kiinnitetty lankuista tehty eräpolku, kuin kahvipaikassammekin. Tämä vain oli niin ränsistyneessä kunnossa, ettei sitä kyllä kannata missään nimessä kävelyyn tai istuskeluun käyttää. Muuten minua kyllä kiehtoi tuo harmaantuneen puun ja kallion yhdistelmä, joka sai tunnun, että ollaan ihmisten hylkäämässä erämaassa :).

Aivan eteläpäässä oli poikkeuksellinen kallionkieleke, joka ulottui järven ylle kuin pienenä katoksena. Kallio kyllä näytti siltä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa alas kivineen ja puineen päivineen.

Järven itärannalla melko etelässä meitä kohtasi vaikuttava näky; korkea kallio laskeutui veteen asti hienona, sileänä ja jyrkkänä kuin kellohameen helma konsanaan.

Melontaretki onkin hyvä päättää tähän viimeiseen kuvaan: <3

Palstailua, lukemista ja muuta mielessä olevaa

Tämä päivä on ollut yhtä touhuamista; heti aamusta kävin vaatehuoneen kimppuun ja laitoin sen uuteen uskoon. Ja siinä oli kyllä laittamista muutamaksi tunniksi. Nyt on kiva, kun löytääkin jotain tarvitessaan ja vaatehuoneeseen pääsee jopa astumaan sisään :).

Iltapäivällä suuntasimme Heikin kanssa palstalle perunannostoon. Muutaman kerran kuurosade yllätti, mutta niistä huolimatta olen kuokkinut tänään perunoita useamman tunnin. Saattaa huomenna kyllä selkä huutaa hoosiannaa ;). Samalla, kun minä kuokin, Heikki käänsi lapiolla maata seuraavan kesän viljelyksiä varten. Päätettiin parantaa maata viemällä käännetyn palstan päälle kaikki pihalle putoavat lehdet (niitä on ihan hermeettisesti joka syksy) ja sitten vielä peitellään koko homma hevosenlannalla. Perunoista mainitsemisen arvoinen voisi olla lajike opera, jonka mukulat olivat aivan jättikokoisia. Pohdittiin Heikin kanssa, että jos niitä aikoo keittää kokonaisena, menee varmaan ainakin tunti, että saa jotain kypsää syödäkseen. Sen sijaan rosamundat, joiden pitäisi olla todella kookkaita uuniperunoita, jäivät mitättömän pieniksi. No, kaipa niistä pienemmistäkin saa ainakin jonkinlaista muusia tehtyä, kun kyseessä on jauhoinen lajike. Nyt on suurin osa perunoista maakellarissa; hamsteri minussa on herännyt ja talveen valmistautuminen on siis alkanut :).

Oikeastaan minun ei pitänyt kertoa teille päivän puuhasteluista, vaan enemmänkin iltanautiskelusta kirjojen parissa. Älkää kertoko kenellekään, mutta iltalukemisen lomassa on kiva napostella jotain ja aika usein minulla on kipossa pähkinöitä, manteleita, kuivattuja karpaloita ja pari juustotikkua (ei mitään kevytversioita) sekä joskus höysteenä muutama rivi jotain huolella valittua suklaata. En ymmärrä, mikä lukuinto nyt on päällä, mutta joka kerran, kun palautan kirjan kirjastoon, tarttuu mukaan uusi teos. Tässä välissä lukaisin ensin Viveca Stenin uutuusdekkarin "Sotilaiden salaisuudet".

Kirja oli ihan hyvä, itse asiassa mielestäni Stenin paras tähän mennessä, mutta nyt, kun se joutui näiden vaikuttavampien kirjojen väliin lukusarjassani, en voi, kuin todeta, että kevyeksi välipalaksi se oli passeli, mutten jaksaisi lukea toista samaa kastia olevaa heti perään tai ehkä useampaan kuukauteen. Niinpä palasin takaisin ihan erityyppiseen kirjallisuuslajiin ja yllätys yllätys; tälläkin kertaa toisen maailmansodan aikakauteen.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoiskirja "Sopimus" on ehdottomasti kirja, joka kannattaa lukea. Kirja on "säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta ja itsekkyydestä". Kirja kertoo saksalaissotilaasta ja hänen vaimostaan. Heti kirjan alussa pari vihitään hyvin erikoisella tavalla (en ollut sellaisesta kuullut aikaisemmin) ja siitä eteenpäin kirja onkin mielenkiintoisia käänteitä täynnä. Kirjasta tekee erityisen mieliinpainuvan se, että siinä kerrotaan vuoron perään järkyttävissä oloissa taistelevasta natsisotilaasta ja Berliinissä ylellisyyden keskellä odottavasta vaimosta. Sodasta huolimatta vaimolta ei sopivien suhteiden vuoksi puutu juuri mitään tarpeellista. Eikä vaimo edes ymmärrä, että hänen omissa tekemisissään on jotain väärää tai kummallista, sillä hänhän vain elää sen aikaisten normien mukaisesti ja elämää helpottavia asioita vain sattuu tapahtumaan kuin itsestään. Samaan aikaan, kun rouva nautiskelee mm. tuohon aikaan erittäin harvinaisesta herkusta; suklaakakusta ja muutenkin osallistuu juhliin ja pohtii, mitä laittaisi päälle, on mies Venäjällä rintamalla, jossa on niin jäätävän kylmää, että varpaat muuttuvat kuin mustiksi sieniksi ja tippuvat pois.

Kerronta on niin mukaansatempaavaa, etten huomannut viettäneeni kirjan parissa ajan, jolloin olin suunnitellut tekeväni jotain aivan muuta. Välillä vain ihmettelen, miten mitään kirjassa kuvatun kaltaista on oikeasti voinut tapahtua. Tässäkin kirjassa ristiriitaisuus ja se, että kirja on kirjoitettu saksalaisten (ei juutalaisten) näkökulmasta, jättää paljon mietittävää. Loistavasti kirjoitettu kirja, jota on pakko lukea niin kauan, että on viimeisen virkkeen lopussa. Jäljelle jää tunne, että vaikka kirja on loppunut, ei siitä voi päästää mielessään irti. ... ja taas on edessä tyhjyys; mitä luen seuraavaksi ja toisaalta odotus siitä, millaiseen kirjamaailmaan seuraavaksi uppoudun.