maanantai 21. syyskuuta 2015

Melontaretki Nuuksioon Velskolan pitkäjärvelle


Toissaviikonloppuna päätimme lähteä Nuuksioon melomaan ja testailemaan Heikin kajakkiini tekemiä pikkuparannuksia (lisäfyllinkiä kajakin kannen alle helpottamaan kunnon tuen saamista meloessa). Oli aurinkoinen aamupäivä, kun pakattiin kamppeet ja kahvit mukaan autoon, kajakit katolle ja suunta Velskolan pitkäjärvelle. Järven ympäri melomisesta tulisi kaikkiaan reilu 10 km reitti ja noin 2 tuntia melontaa. Perille päästyä saimme huomata, että parkkipaikkoja oli todella niukasti rannan tuntumassa. Järven itärannalle on rakennettu mökkejä ja yksityisrantoja ja siinä menee vain todella kapea ja mutkainen tie. Onneksi huomasimme lähellä järven pohjoispäätä vasemmalla rannan tuntumassa tiessä levikkeen, johon automme mahtui mainiosti. Siinä oli toinenkin auto pysäköitynä, mutta tilaa oli silti reilusti. Tavaroita purkaessamme huomasin vajaan 50 m:n päässä tien toisella puolella seisoskelevan naisen, joka tiukasti vahti puuhiamme kädet puuskassa. Hän ei kuitenkaan lähestynyt meitä, seisoskeli vain siellä ja kurkki kaula pitkälle kurkottaen. Ajattelin, että kylläpäs hän on kiinnosunut melontaanvalmistautumispuuhistamme :). Saimme kajakit alas katolta. Sitten vain kajakit kahvoista kantoon ja muut kamppeet kannoimme tyypillisesti Ikean kassissa, joka on aivan ihanteellinen siihen puuhaan. Hiukan ennen pysäköintipaikkaamme oli yksityisranta laitureineen. Se oli erotettu tiestä kettingeillä. Menimme sitten rantaan siitä vierestä ja laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas kaislikon tuntumaan. Siitä olisi helppo lähteä melomaan.

Juuri, kun olin asettautumassa kajakkiin, tuli rinnettä alas vihaisen näköinen mies. Hän tiedusteli tohkeissaan , että näyttääkö tämä siltä, että tässä on yleinen ranta. Totesin, että juurikin sen vuoksi, että vieressä on kettingein erotettu yksityisranta, päätimme lähteä vesille siitä syrjemmältä. Seuraavaksi hän kysyi, että näyttikö se levike, johon olimme jättäneet automme siltä, että siihen voi kuka vaan pysäköidä. Tuumasin, että nyt ei kyllä kannata alkaa rettelöimään, vaan pahoittelin tapahunutta ja kerroin, että olimme siellä ensimmäistä kertaa, emmekä todellakaan tienneet, ettei siihen voisi autoa jättää. Siihen mies sitten valisti, että tulosuunnassamme olisi ollut kaupungin omistama veneranta, josta olisimme voineet ihan luvalla lähteä vesille ja sinne olisi pitänyt myös auto jättää (yhtään autopaikkaa emme kyllä olleet siihen asti havainneet muutamaa varattua lukuunottamatta). Aloin sitten jo nousta takaisin kajakista samalla kysyen, että toivooko hän meidän siirtävän automme ja lähtevän vesille jostain muualta. Siihen hän vastasi (vähemmän ystävälliseen sävyyn), että antaa nyt tällä kertaa olla ja häipyi paikalta.

Nyt toivon todella, että mies laittaisi siihen levikkeelleen jonkinlaisen kyltin kertomaan, että siihen pysäköinti on kielletty. Jo senkin vuoksi, että pääsisi perheen rouva tekemään jotain muuta, kuin vahtimaan tienposkessa pientä maatilkkuaan sen varalta, että joku muukin tunkeileva moukka sattuisi siihen autonsa jättämään. Ihmettelen, miksei tuo naisihminen tullut sanomaan mitään silloin, kun emme olleet vielä melontalastiamme purkaneet. Siihen meni kuitenkin tovi ja hän olisi mainiosti ehtinyt kävellä luoksemme ottamaan asian puheeksi. No, loppujen lopuksi meille kävi hyvin; pääsimme pienellä vaivalla vesille, kun oli yksityisparkki käytössä :). Kiitos siis siitä tuolle pariskunnalle, joiden soisin nuorisotermejä lainatakseni "hankkivan itselleen elämän". Menisivät vaikka retkeilemään luontoon, kun se niin kauniina on aivan heidän ulottuvillaan ja samalla voisi sitä pipoa hiukan höllentää ;). No, ehkä minun on oltava suvaitsevaisempi; emme varmaan olleet ensimmäisiä, jotka heidän tuluksiaan lainasivat ja röyhkeimmät ovat ehkä käyttäneet heidän laituriaankin hyväkseen. Suotakoon siis heille oikeus toimia siten, kun tahtovat.



Itse melontaretki oli mielenkiintoinen etenkin poikkeuksellisen jylhien rantakallioiden vuoksi. Aurinko paistoi ja luonnon rauha oli koskettava. Ilmeisesti kaakkurikin siellä sukelteli iloksemme ja piti lajilleen tyypillistä ääntelyä (en kyllä ole ihan varma lajitunnistuksesta, mutta jotain sinne päin ja kuikka se ei ainakaan ollut ääntelyn perusteella).





Kiersimme rantoja pitkin ensin itärantaa pohjoiseen ja sieltä länsirantaa takaisin etelään päin. Aivan ennen eteläpäätä järvi jakaantuu kahteen haaraan ja rantauduimme lännemmän haarakkeen puolivälin tienoille juomaan kahvit ja nuttimaan jylhistä maisemista. Istuskelimme polun virkaa tekevillä lankuilla, jotka oli kiinnitetty kallioon. Kahvi maistuikin niin hyvältä siellä luonnon helmassa.


 

Lepohetken jälkeen jatkoimme etelään ja siellä oli samantapaisesti kiinnitetty lankuista tehty eräpolku, kuin kahvipaikassammekin. Tämä vain oli niin ränsistyneessä kunnossa, ettei sitä kyllä kannata missään nimessä kävelyyn tai istuskeluun käyttää. Muuten minua kyllä kiehtoi tuo harmaantuneen puun ja kallion yhdistelmä, joka sai tunnun, että ollaan ihmisten hylkäämässä erämaassa :).



Aivan eteläpäässä oli poikkeuksellinen kallionkieleke, joka ulottui järven ylle kuin pienenä katoksena. Kallio kyllä näytti siltä, että se voisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa alas kivineen ja puineen päivineen.





Järven itärannalla melko etelässä meitä kohtasi vaikuttava näky; korkea kallio laskeutui veteen asti hienona, sileänä ja jyrkkänä kuin kellohameen helma konsanaan.





Melontaretki onkin hyvä päättää tähän viimeiseen kuvaan: <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti