Tämä päivä on ollut yhtä touhuamista; heti aamusta kävin vaatehuoneen kimppuun ja laitoin sen uuteen uskoon. Ja siinä oli kyllä laittamista muutamaksi tunniksi. Nyt on kiva, kun löytääkin jotain tarvitessaan ja vaatehuoneeseen pääsee jopa astumaan sisään :).
Iltapäivällä suuntasimme Heikin kanssa palstalle perunannostoon. Muutaman kerran kuurosade yllätti, mutta niistä huolimatta olen kuokkinut tänään perunoita useamman tunnin. Saattaa huomenna kyllä selkä huutaa hoosiannaa ;). Samalla, kun minä kuokin, Heikki käänsi lapiolla maata seuraavan kesän viljelyksiä varten. Päätettiin parantaa maata viemällä käännetyn palstan päälle kaikki pihalle putoavat lehdet (niitä on ihan hermeettisesti joka syksy) ja sitten vielä peitellään koko homma hevosenlannalla. Perunoista mainitsemisen arvoinen voisi olla lajike opera, jonka mukulat olivat aivan jättikokoisia. Pohdittiin Heikin kanssa, että jos niitä aikoo keittää kokonaisena, menee varmaan ainakin tunti, että saa jotain kypsää syödäkseen. Sen sijaan rosamundat, joiden pitäisi olla todella kookkaita uuniperunoita, jäivät mitättömän pieniksi. No, kaipa niistä pienemmistäkin saa ainakin jonkinlaista muusia tehtyä, kun kyseessä on jauhoinen lajike. Nyt on suurin osa perunoista maakellarissa; hamsteri minussa on herännyt ja talveen valmistautuminen on siis alkanut :).
Oikeastaan minun ei pitänyt kertoa teille päivän puuhasteluista, vaan enemmänkin iltanautiskelusta kirjojen parissa. Älkää kertoko kenellekään, mutta iltalukemisen lomassa on kiva napostella jotain ja aika usein minulla on kipossa pähkinöitä, manteleita, kuivattuja karpaloita ja pari juustotikkua (ei mitään kevytversioita) sekä joskus höysteenä muutama rivi jotain huolella valittua suklaata. En ymmärrä, mikä lukuinto nyt on päällä, mutta joka kerran, kun palautan kirjan kirjastoon, tarttuu mukaan uusi teos. Tässä välissä lukaisin ensin Viveca Stenin uutuusdekkarin "Sotilaiden salaisuudet".
Kirja oli ihan hyvä, itse asiassa mielestäni Stenin paras tähän mennessä, mutta nyt, kun se joutui näiden vaikuttavampien kirjojen väliin lukusarjassani, en voi, kuin todeta, että kevyeksi välipalaksi se oli passeli, mutten jaksaisi lukea toista samaa kastia olevaa heti perään tai ehkä useampaan kuukauteen. Niinpä palasin takaisin ihan erityyppiseen kirjallisuuslajiin ja yllätys yllätys; tälläkin kertaa toisen maailmansodan aikakauteen.
Irlantilaisen Audrey Mageen esikoiskirja "Sopimus" on ehdottomasti kirja, joka kannattaa lukea. Kirja on "säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta ja itsekkyydestä". Kirja kertoo saksalaissotilaasta ja hänen vaimostaan. Heti kirjan alussa pari vihitään hyvin erikoisella tavalla (en ollut sellaisesta kuullut aikaisemmin) ja siitä eteenpäin kirja onkin mielenkiintoisia käänteitä täynnä. Kirjasta tekee erityisen mieliinpainuvan se, että siinä kerrotaan vuoron perään järkyttävissä oloissa taistelevasta natsisotilaasta ja Berliinissä ylellisyyden keskellä odottavasta vaimosta. Sodasta huolimatta vaimolta ei sopivien suhteiden vuoksi puutu juuri mitään tarpeellista. Eikä vaimo edes ymmärrä, että hänen omissa tekemisissään on jotain väärää tai kummallista, sillä hänhän vain elää sen aikaisten normien mukaisesti ja elämää helpottavia asioita vain sattuu tapahtumaan kuin itsestään. Samaan aikaan, kun rouva nautiskelee mm. tuohon aikaan erittäin harvinaisesta herkusta; suklaakakusta ja muutenkin osallistuu juhliin ja pohtii, mitä laittaisi päälle, on mies Venäjällä rintamalla, jossa on niin jäätävän kylmää, että varpaat muuttuvat kuin mustiksi sieniksi ja tippuvat pois.
Kerronta on niin mukaansatempaavaa, etten huomannut viettäneeni kirjan parissa ajan, jolloin olin suunnitellut tekeväni jotain aivan muuta. Välillä vain ihmettelen, miten mitään kirjassa kuvatun kaltaista on oikeasti voinut tapahtua. Tässäkin kirjassa ristiriitaisuus ja se, että kirja on kirjoitettu saksalaisten (ei juutalaisten) näkökulmasta, jättää paljon mietittävää. Loistavasti kirjoitettu kirja, jota on pakko lukea niin kauan, että on viimeisen virkkeen lopussa. Jäljelle jää tunne, että vaikka kirja on loppunut, ei siitä voi päästää mielessään irti. ... ja taas on edessä tyhjyys; mitä luen seuraavaksi ja toisaalta odotus siitä, millaiseen kirjamaailmaan seuraavaksi uppoudun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti