Mistä on hyvä sunnnuntai tehty; pullan ja puhtaan pyykin tuoksusta höystettynä liikuntatuokiolla ja saunalla

Mikä onkaan parempi tunne, kuin herätä hyvin nukutun yön jälkeen kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Tietoisuus siitä, että ulkona on pakkasta, mutta kuitenkin saa kölliä vielä hetken untuvatäkin alla lämpöisessä ja antaa auringonsäteiden tehdä piristävää tehtäväänsä. Minusta on kiva, että makuuhuoneen ikkuna avautuu aamuauringon suuntaan. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä aikaisemmin saa nauttia noista hennonkirkkaista ensisäteistä ja sitä pirteämmin aamu alkaa. Nyt tosin arkiaamuina on vielä herättävä pimeään, mutta kovaa vauhtia tilanne on muuttumassa valoisammaksi :).

Tehtiin eilen pojan kanssa vaihtokauppaa; hän auttoi iskäänsä ruoan valmistuksessa ja minä lupasin leipoa tänään pullaa. Ensin aamukahvi Hesarin kera ja sitten leipomispuuhiin. Samalla laittelin ensimmäisen koneellisen pyykkejä pyörimään. Pullaa leivon aina samalla varmalla reseptillä, joka löytyy myös aiemmasta blogitekstistäni, Vähään aikaan en ole pullataikinaa tehnyt ja nyt täytyy sanoa, että kyllä tuli maitavia voisilmäpullia; taito ei ole päässyt ilmeisesti ruostumaan. Itse en kovinkaan paljon jauhoja pysty syömään, joten tyydyin yhteen, mutta poistukkeli kävi heti nappaamassa viisi pullaa (älkää kertoko, että kerroin) ja varmaan päivän mittaan kävi vielä uudestaankin leivinliinan alle kurkkimassa :). Oli vissiin tyytyväinen vaihtokauppaansa. Tuli mieleeni, että onkohan kukaan muu minun lisäkseni koukussa tuohon pellille valuneeseen sokeri-voi-muna -seokseen? Se on ihanan rapeaksi paistunutta karamellia, joka vie kyllä kielen ja mielen mennessään :). Olen aivan myyty ja onnellisena kaavin pullia pusseihin siirtäessäni tuota suussa sulavaa herkkua suuhuni. En ole paljastanut tätä muille; eivät ole siis keksineet tulla jaolle ;).

Aamu kääntyi iltapäivään ja aurinkoinen sää houkutteli kovasti ulkoilmaan. Ei kai siinä; sukset autoon ja menoksi. Facebookissa joku kertoili, ettei Tuusulan puolella järveä edelleenkään ole latukone käynyt ja siellä ilmeisesti vettäkin jonkin verran jään päällä kirkonrannasta etelään päin. Onkohan niin, että jää ei ole siellä vielä riittävän paksua kaluston viemiseen jäälle ja luntakin tietty voisi tulla lisää ennenkuin kunnon latuja päästään tekemään. Harmillinen juttu. Harkitisn myös Keravan Keinukalliota, mutta siellä oli hiihtokisat meneillään. Lisäksi Tuusulan urheilukeskuksesta on tullut ristiriitaista tietoa siellä olevan hiihtoladun pituudesta. Vieraisiin piti siis jälleen lähteä ja suuntana perjantaina hyväksi toteamani Järvenpään jäälatu.

Matkalla ihmettelin, kun vastaantulevien kaistalla oli tien reunaan pysäköity auto, jossa ei näkynyt lainkaan ihmisiä. Ajattelin, että onkohan tullut moottorivika, kun huomasinkin pellolla auton kohdalla liikettä: Siellä makasi kaksi henkilöä pitkin pituuttaan laskuaan aloittelevan auringon vaalenapunaiseksi värjäämällä peltolumella tekemässä lumienkeleitä :D. Siitä tulin aika hyvälle tuulelle; noin sitä pitää itseään toteuttaa silloin, kun vain siihen on tilaisuus. Ja näillä kahdella nyt selkeästi oli :)! Seuraavan mutkan takaa paljastui taivaalla lentävä kuumailmapallo ja sekin oli melko vaikuttava näky. Sen liekki näkyi hienosti vasten tummuvaa taivasta ja koko näkymän värimaailma oli jotain vaalenapunaisen ja sinisen sekoitusta. Itse pallokin oli siniharmaa ja sopi sen vuoksi hyvin kuvaan. Mietin, että onkohan kuumailmapallolla lentely kovin kylmää puuhaa talvisin? Lämmittääkö liekki ja suojaako korin seinämät viimalta?  Olisiko kellään kokemusta?

Järvenpään Vanhankylänniemessä minua odotteli seuraava yllätys; en ollutkaan ainoa, joka oli päättänyt lähteä liikkeelle. Varmaan kaikki oli lukeneet blogistani erinomaisesta ulkoilupaikasta ;) (heh, heh). Mutta totta puhuen tänään on ollut lukijaennätys blogissani ja olisi kyllä aika hienoa, jos joku olisi lähtenyt liikkeelle vinkkini perusteella :). Ja sehän on oikeastaan tämän kirjoitteluni perusideakin; antaa ideoita ja kannustaa kokeilemaan eri juttuja.

Autoja oli sikin sokin pitkin tien vieruksia ja omanikin jouduin jättämään tien varteen hiukan kyseenalaisesti (siihen ei ehkä olisi saanut lainkaan ajaa). Vierestä kulkenut hiihtäjä totesi, että kyllä sinne hyvin mahtuu, ainakin vapaan tylin ladulle. No, se ei meikäläistä auttanut, kun tyyli on pertsaa. Mutta sekaan vaan rohkeasti; sopu sijaa antaa. Yllättävän hyvin väki oli jakaantunut, kun ladun pituus on kuitenkin peräti 6 km. Aika nopeasti hoksasin, että sisempi latu on huomattavasti paremmassa kunnossa, kuin ulkorinkula. Sitä oli selvästi hiihdetty vähemmän, kun suurin osa hiihti myötäpäivään ulompaa latua. Itsekin hiihdin myötäpäivään, kun se on jotenkin luontevampaa, mutta suunnasta välittämättä sivakoin sisempää latua. Pari hiihtäjää tuli vastaan ja heille annoin hyvissä ajoin latua, sillä olinhan ainakin omasta mielestäni heidän väylällään. Jollekin ulkorinkiä hiihtävälle totesinkin, että sisälatu on parempi, mutta hän naurahtaen vastasi, että se on selvästi ohituskaista (hän hiihteli lapsen kanssa rauhallisempaan tahtiin ja pysyi ulkoradalla).

Reilun kierroksen sivakoituani edessäni hiihti vanhempi mieshenkilö, jolla oli minulle sopiva vauhti ja rytmi hiihdossaan. Puoli kierrosta pääsin siinä peesissä, kunnes hän tuli lopetuskohtaansa ja siirtyi sivuun. Mainitsin hänelle, että hänellä oli ollut  minulle sopiva rytmi hiihdossaan (kuten perjantain minulle viestitti se vanhempi mieshenkilö). Jätin kuitenkin mainitsematta, että hänen rytminsä on sopiva tällaiselle vanhemmalle naishenkilölle :D :D!

Kolme kierrosta kiersin kaikkiaan ja kasaan tuli 18 km. Viimeisellä kierroksella aurinko oli jo painunut mailleen ja taivaalta tervehti kirkas kuunpuolikas. Myös ulkoilijat olivat lähteneet muihin puuhiin ja meitä oli enää kourallinen liikkeellä. Yksi tuli vastaan kirkkaan otsalampun kera; selkeä pimeälläliikkuja :). Viimeisellä kierroksella auringon mentyä mailleen alkoi kylmä pohjoistuuli puhaltaa naamaan. Se oli aika kipakka ja tuntui, että kasvojen ilme hyytyi siihen asentoon, missä se oli ollut tuulen alkaessa. Onneksi liikkeellä ollessa ei palellut. Mutta sitten, kun pysähdyin ja tarvoin autolle, alkoi kyllä hymykin hyytyä; jäätävä lopetus.

Huomenna sitten nivuset huutaa tuskasta. Unohdin eilisessä kirjoituksessani mainita, että haaroväli tulee ensimmäisistä hiihtokerroista yleensä erittäin kipeäksi. Johtuu siitä, ettei kroppa ole tottunut tuollaiseen liikerataan. Vähän sama, kun kivulias alakerta joka kevät ensimmäisen pyöräilyreissun jälkeen. Mutta ei kannata siitä lannistua; kipu hellittää ja se on oikeastaan ihan hyvää tuskaa; tietää ihan kirjaimellisesti tehneensä jotain oman kunnon eteen. Ja jatkossa muutamien reissujen jälkeen ei tätä vastaavaa tuskaa enää ole luvassa.

Tähän päälle vielä sauna ja raukea olo on varmistettu. Siippani vielä yllätti iltapalalautasella, joten kyllä minua nyt hemmotellaan <3. Ihastuttavaa sunnuntai-illan jatkoa kaikille!

P.S. Jalkojen ihon kuoriutuminen jatkuu eilisen kaltaisena, joten ei sen suunnalta uutta päivitettävää.

Vihdoinkin riittävästi lunta; HIIHTÄMÄÄN!

Oi, miten rakastankaan hiihtoa :)! Nyt on vihdoinkin riittävästi lunta niin, että latupohjat ja ladut on saatu tehtyä muutamiin paikkoihin pääkaupunkiseudulla. Ensimmäisen hiihtotestauksen tein jo viikko sitten Keinukallion reilulla 900 m:n kierroksella ja sain hyvän tuntuman viime keväänä hankkimiini suksiin ja monoihin. Ostin kamppeet alennusmyynneistä ja sen jälkeen ei hiihtokelejä enää tullutkaan. Oli siis jätettävä ne iskemättöminä odottamaan tämän talven lumia.

Hiihdän perinteisellä tyylillä ja suosin voideltavia suksia. Moni karttaa niitä sen vuoksi, että voitelussa on oma hommansa. Voideltavilla suksilla vain on ihan parasta hiihtää silloin, kun voitelu on onnistunut tai edes sinne päin, joten se vaiva kannattaa nähdä ja parilla perusniksillä ja voiteella pärjää. Itse en voi vinkkejä jakaa, kun minulla toimii voiteluhuolto suurimmksi osaksi ilman omaa osaamista. Minulla nimittäin on käynyt aivan älyttömän hyvä tuuri suksihuollon kanssa; hain aikanaan "yhden miehen huoltojoukkoni" Rukalta asti ja se on kyllä ollut kaikin puolin kannattava hankinta; hän jaksaa aina laittaa sopivat voiteet ja on muutenkin avuksi ja kannnustaa :D. Iso Kiitos!

Sitten, jos haluaa päästä helpommalla, on myös erilaisia pitopohjasuksia. Omani sellaiset toimivat ihan kohtuullisesti nollakelillä, mutta niissäkin on huolehdittava riittävän usein tapahtuvasta pohjan puhdistamisesta puhdistusaineella ja laitettava nestemäistä luistoa lisäävää ainetta. Eli ei nekään kyllä ihan huoltovapaita ole. Jos pohjaa ei puhdista, menee ne karvat tai huokoset tai mitä siellä nyt onkaan, tukkoon ja silloin pitoa ei ole. Ja ilman pitoa ei kyllä voi hiihtää muuten, kuin tasatyönnöillä etenemällä tai harrastamalla luistelutyyliä. Mutta kyllä pitopohjasukset ovat varmasti ihan hyvä kompromissi, jos ei ole välttämätöntä saada sitä parasta mahdollista luistoa ja pitoa irti suksista :).

Suksissa tärkeää on pohjaominaisuuksien lisäksi jäykkyys. On valittava sen mukainen jäykkyys, miten on voimaa ponnistaa suksella, eli miten saa pitoalueen painettua latua vasten ponnistusvaiheessa. Tähän vaikuttaa eniten hiihtäjän paino ja sen lisäksi hiihtokokemus ja osaaminen; kilpasuksi on aina jäykempi, sillä kilpahiihtäjillä on enemmän tekniikkaa ja voimaa ponnistamiseen. Ei siis kannata hankkia hienoja kilpasuksia, sillä niiden kanssa voi käydä niin, ettei niillä pystykään tavallinen laduntallaaja hiihtämään. Suksi kannattaakin valita aina käyttäjän mukaan, eikä niinkään ominaisuuksien ja mahdollisten teknisten hienouksien :).

Olin ottanut eilisen saldovapaksi ainoastaan se mielessä, että pääsisin hiihtämään. Eri kuntien sivuilta ja facebookin kautta etsin tietoa latutilanteesta. Selvisi, että lähialueella pisin lenkki valmista latua olisi Tuusulanjärven pohjoispäässä sijaitseva Järvenpään jäälatu. Kunhan talvi etenee pidemmälle, tulee vastaavanlainen lenkura myös Tuuulan puolelle järven eteläpäähän sekä niitä yhdistävä yhdyslatu. Lisäksi siellä on ajettu matkaluisteluradat hiihtolatujen viereen. Ihanteellinen ulkoilupaikka :)!

Hykertelin innoissani jo lastatessani kamppeita autoon. Siinä on vain joku ihan kummallinen fiilis; menemisen meininki :). "Evääksi" otin mukaan pieneen termariin lämmintä mansikkamehua; siitä saisi mukavasti energiaa hiihdon aikana. Mehun olin voittanut kurpitsakilpailuista ja se oli odottanut jotain tällaista riittävän juhlallista hetkeä. Vaatetus mukaili samaa linjaa, kuin tuossa muutaman päivän takaisessa sauvakävelykirjoituksessani. Mukaan autoon kannattaa pakata myös lämmintä vaatetta. Hiihtäessä tulee hiki ja jos ei heti pääse hiihdon jälkeen lämpimään, kannattaa olla jotain  vaatetta hiihtovaatetuksen päälle laitettavaksi. Lisäksi mukana on hyvä olla kuivat käsineet ja kuiva pipo tai muu päähine. Innostuksesta huolimatta kannattaa keskittyä pakkaamisvaiheessa, jotta mukaan tulee otettua myös sukset, sauvat ja monot ;).

Hiukan jännitin, missä kunnossa latu olisi, kun aamupäivällä suuntasin Järvenpään Vanhankylänniemeen, jossa jätin autoni rannan lähellä olevalle parkkipaikalle. Kun pääsin suksineni rantaan, suorastaan häikäistyin; -13 astetta pakkasta, ihana auringonpaiste ja kauniit järvimaisemat sekä upeassa kunnossa oleva latu! Tämä oli NIIN HIENOA! Siitä vain sitten sivakoimaan.

Alkuun sain hiihdellä melkein yksin. Muutama hahmo näkyi kauempana pienenä pisteenä sekä luisteluradalla, että hiihtoladulla. Ulkona liikkuessa, en pidä mitään napikuulokkeita tms. korvilla, vaan kuuntelen luonnon ääniä ja muitakin. Hiihtäessä tuulen ääni kuuluu vaimeana pipon läpi. Pakkaskelillä suksista kuuluu nihkeä, hiukan kitkaisenkin kuuloinen tasainen suhina ja ihana narskahdus katkaiseen suhinaäänen aina sauvan osuessa lumeen. Jos sauva uppoaa jäähän asti ja pureutuu ottamaan siitä vauhtia, on tuo narskahdus erilainen, sellainen terävämpi. Ajoittain kuului myös liikenteen ääntä, kun jokunen auto ajoi järven itäreunalla kulkevaa tietä pitkin.

Yhden lenkin pituus on n. 6 km. Kaksi ensimmäistä kierrosta hiihdin putkeen ja sen jälkeen pysähdyin pienelle tauolle juomaan mehuani. Uutta virtaa saatuani päätin hiihtää vielä yhden kierroksen. Mukavaa, kun saa itse päättää oman tahdin sekä matkan pituuden. Kolmannella kierroksella huomasin, kuinka järvelle oli tullut muutakin elämää: Kunnossapitäjä aurasi ensin luisteluradan ja siirtyi sitten lanaamaan luisteluhiihtolatua. Samaan aikaan joku liikkui jäällä moottorikelkalla kaira mukanaan. Ajattelin, että hän on tullut pilkille, mutta selvisi, että hän mittasi jään paksuutta. Myös purjehiihtäjä viritteli vempaimiaan ja yritteli saada purjetta ylös aika vähäisessä tuulessa. Muutama koiranulkoiluttaja liikuskeli jäällä ja jäärataa pitkin kiisi erilaisin luistimin varustautuneita matkaluistelijoita. Lisäksi näin yhden avannosta nousemassa olevan avantouimarin sekä kävelijöitä, joista osa liikkui jääradalla ja osa muualla jäällä. Kaikenkaikkiaan porukkaa oli edelleen liikkeellä vain muutama kymmenen.

Kolmannen kierroksen puolessa välissä perääni tuli hiihtämään mieshenkilö. Ajattelin ensin, että kohta hän pyyhältää ohitseni, mutta hän jäikin siihen perään hiihtämään samaan tahtiin kanssani. Ensin ajattelin, että tilanne on kiusallinen, mutta sitten ajattelin, että kyllä hän ohi pääsee vaikka viereistä latua, jos vain haluaa ja jatkoin hiihtämistä omaan tahtiini. Kun tulin kohtaan, mistä lähti latu autolle päin, päätin joko lähteä kokonaan pois tai ainakin pitää toisen tauon. Pysähtyessäni ladun viereen, sanoin perässä hiihtäneelle miehelle, että nyt hän pääsee hyvin ohitseni. Hän ei mennytkään ohi, vaan pysähtyi siihen ja totesi, että minulla oli niin sopiva tahti, että siinä oli ollut hyvä hiihtää. Olin innoissani ja ylpeä; minulla on sopiva tahti :)!. Mutta sitten hän lisäsikin heti perään, että tahtini on juuri sopiva hänenkaltaiselleen vanhemmalle miehelle. Siihen lopahti innostus; vai että vanhemmalle miehelle. No, en oikeasti kiukustunut, sillä hän oli erittäin mukava ja rupattelimme siinä enemmänkin ja jaoimme hiihtokokemuksiamme. Jos tahtini on ylipäätään sopiva minkäikäiselle miehelle vain, on se hieno asia :). Hän tiedusteli myös suksistani, että onko ne hyvät ja sain todeta, että erinomaiset. Siitä hän sitten lähti hiihtelemään ja minä jäin juomaan mehuani. Samalla tauolla tuli täti-ihminen myös tiedustelemaan minulta voiteluvinkkejä. Sainkin huomata, että hiihtäjät ovat varsin sosiaalista porukkaa.

Jatkoin vielä neljännen kierroksen ja hiukan reilussa kahdessa tunnissa olin hiihtänyt melkein 25 km. Ihan hyvä näin kauden avajaiseksi :D. Olo oli aika euforinen; yli kaksi tuntia lähes jatkuvaa kokonaisvaltaista liikettä; jäällä hiihtäessä kun ei ole alamäkilepuutuksen mahdollisuutta.

Toivoisin niin, että hiihtotartunta iskisi mahdollisimman moneen; upea tapa liikkua omalla tahdilla samalla maisemista ja ulkoilmasta nauttien! Ja suksivoitelupalveluitakin löytyy monesta paikasta, usein jopa ulkoliikuntapaikoista latujen ääreltä, joten sitäkään ei tarvitse välttämättä itse tehdä ;).

Kuorintasukat; mikä elämys

Aika monissa blogeissa on kirjoitettu mitä erilaisimpia kokemuksia ja kannaottoja kinttujen ihon parantamisesta kuorintasukkien avulla ja kuulin myös parilta työkaverilta hyviä kokemuksia. Näiden sekä kannustavien, että täysin tyrmäävien kommenttien jälkeen oli vain itsekin kokeiltava; vähän sama idea, kuin siinä, että lapsena on vaan ihan pakko jossain vaiheessa laittaa kieli pakkaskelillä johonkin rautaan kiinni tai kokeilla, onko sähköpaimenessa virtaa, vaikka niistä olisi kuinka varoitettu ;). Vahingoista ei voi viisastua, jos ei itse kokeile ja toisaalta ei niitä hyviäkään kokemuksia saa, kuin testaamalla.

Ennen kuorintasukkien käyttöä jalkani ovat olleet melko pehmeät ja normaali-ihoiset, mutta uteliaisuus sekä laiskuus jalkojen hoidossa saivat nyt kokeilemaan tätä uudentyyppistä hoitomuotoa. Kantapäiden sivuilla ja isovarpaan ulkosyrjällä on ollut pientä ihon kovettumista, joka on hoitunut muutaman kuukauden välein tehdyllä kotipedikyyrillä; raspaamalla Shollin paristokäyttöisellä jalkaraspilla, liotus vedessä, jossa on ollut jalkakylpysuolaa ja rasvaamalla + puuvillasukat yöksi. En siis ole ollut mikään ongelmajalka, vaikka alempana olevista kuvista niin voisi kyllä päätellä ;).

Kuorintasukkien ostoon siis; tilasin Dermosililta sellaiset nyt hiukan ennen joulua (näitä saa myös eri merkkisinä apteekista tai käsittääkseni marketeistakin). Niille, jotka eivät ole kuulleet kuorintasukista, voin valottaa sen verran, että kyseessä on kertakäyttöiset jalkaterän muotoiset pussukat, joissa on sisällä mitä ihmeellisempiä ainesosia sisältävää nestettä (ei kannata varmaankaan lukea tuoteselostetta liian tarkkaan, jos ylipäätään aikoo nämä sukat jalkaansa laittaa ;)). Aineet toimivat siten, että käytön jälkeen pitäisi jalkojen kuollut iho kuoriutua kokonaan pois parin viikon aikana ja sen jälkeen jalkojen ihon pitäisi olla pehmoinen, kuin vauvan peppu :D. Kuorinta on sen verran ärtsyä toimintaa, että käyttökertojen välillä on hyvä olla n. 4 kk.

 

Käyttö on helppoa (tai olisi, jos pakkauksen sisältö ei olisi jo valmiiksi kastunut). Minun pakkaukselleni oli käynyt niin, että kun avasin sen ja otin sieltä pussukat ja minigrip -pakkauksessa olleet teipit ulos, sain huomata, että jostain syystä sukat olivat kai hiukan falskanneet (aine oli varmaan syövyttänyt itseään ulos pussukoista) ja kaikki oli jo valmiiksi märkää. En antanut tämän lannistaa. Ensin on pestävä jalat ja poistettava kynsilakat sekä luettava huolella pakkauksesta rajoitteet (diabetes, raskaus, imetysaika, ihorikot ym. on otettava huomioon; kaikille ei tämäntyyppinen kuorinta ole nimittäin suotavaa).

Ennen sukkien laittoa kannattaa valita vaikka hyvää lukemista tai joku elokuva tms. käsille, sillä sukat pidetään jalassa 90 minuuttia. Lisäksi jalkojen alla olevan alueen voi halutessaan suojata, jos on pelkoa, että ainetta joutuu aroille pinnoille. Käsillä on oltava valmiina myös jotkut tavalliset varrelliset sukat (ei liian kireät, mutta kuitenkin sellaiset, jotka pitävät pussukat paikoillaan). Ja jalat on hyvä olla alaviistoon / alaspäin, ettei litku valu ulos sukan suusta. Jalkojen pitäisi myös olla mahdollisimman vapaasti, että liemi pääsee vaikuttamaan tasaisesti. Etsi siis tällainen paikka ja ota hyvä asento ja nauti olostasi :). Sukkapussukat avattiin leikkaamalla niiden suusta ohut kaistale pois ja sitten sukat vedettiin jalkaan. Sukan suut oli tarkoitus kietoa ja kiinnittää teipillä tiukaksi, mutta  minulla nuo teipit olivat niin märkiä jo valmiiksi, etteivät ne tarttuneet myös jo valmiiksi märkiin pussukoiden pintoihin. Niinpä vain käänsin varret laskokselle ja vedin sukat jalkaan niiden päälle.

Itse kuorintavaihe ei oikeastaan tuntunut juuri miltään, vaikka etukäteen uumoilin jonkinlaista poltetta, kirvelyä tai kutinaa. Hiukan meinasi tulla kylmä, kun jalat oli märissä pusseissa, joten peitto tai joku muu lämmike on hyvä myös olla käden ulottuvilla. Kun 1,5 tuntia oli kulunut, oli aika hipsiä kylppäriin jalkojen pesulle. Sinne otin mukaan muovikassin, johon suoraan laitoin käytetyt pussukat roskiin kiikutettavaksi. Jalat huuhtelin lämpimällä vedellä ja kuivasin huolellisesti ja se oli siinä. Sitten vain odottelemaan ihmeen tapahtumista; n. 4-5 vrk:n kuluttua pitäisi ihon alkaa hilseilemään ja kuoriutumaan kokonaan pois. Näistä vaiheista on aika mehukkaita kuvia netissä ja moni varoittaa etukäteen lukijoitaan kamalista kuvista. No, minä en varoittele, sillä ihoahan se vain on, vaikka onkin kuollutta.

Kuoriutumisvaiheen aikana jalkoja voi liotella ja rasvailla normaalin tapaan, mutta irtoavaa ihoa ei saa missään vaiheessa repiä pois; siitä voi aiheutua terveen ihon vaurioita ja ikäviä haavaumia ym. Sukat laitoin jalkaan viime sunnuntaina ja torstaina alkoi jalat olemaan melko kuivat ja pientä hilseilyä havaittavissa. Perjantaina jalat olivat entistä kuivemmat ja suorastaan "tikkuiset", jonka kyllä huomasi sukkiksia jalkaan vetäessä. Sukkiksia poistaessa oli jalkaterien kohtiin jäänyt hilseilevää ihoa kiinni ja olin siitä ihan mielettömän tohkeissani; nyt se alkaa :D!

Tänään illalla lämmitettiin sauna ja ajattelin kylvettää norsunnahan näköisiä koipiani ja sen jälkeen suorittaa huolellisen rasvauksen ja sukittamisen. Ilman sukkia ei kyllä nyt pahimpana kuoriutumisaikana kannata liikuskella tai edes nukkua; nahkaa lähtee nimittäin uskomattoman paljon ja varmaankin muutaman päivän ajan ihan kunnon riekaleina. Saunaan mennessä riisuin sukat ja niistä karisi lattialle kuivaa ihoa ja lupaava kuoriutuminen on nyt kunnolla käynnistynyt:

Saunassa liottelin jalkoja lämpimässä vedessä ja kun sitten saunan jälkeen kuivasin jalat, oli näky melko messevä :D. Tässä vaiheessa onkin varmasti hyvä, ettei hankaa ihoa pyyhkeellä tai muutenkaan pyri poistamaan irtoavaa ihoa.

Haluan korostaa, että tämä vaihe ei tunnu miltään; iho ei siis ole mitenkään arka tai kutiseva tms. Nahka vain uusiutuu :). Enkä haluaisi julkaista tällaisia epämiellyttäviä kuvia itsestäni, mutta muuten on aika hankala kuvata muutosvaihetta. Toivottavasti kuitenkin pääsen viikon-parin kuluttua esittelemään teille pehmonahkaiset jalkani, eikä jaloille tule tässä väliaikana tapahtumaan mitään ikävää ja peruuttamatonta. Siihen asti siis :).

Must on tullu ... ajoittainen urheiluhullu!

Tässäpä inspiraatiota ulkoiluun myös pakkassäällä :D

Aika moni jo tietääkin, että jos jotain teen, niin sitten täysillä. Tämä koskee näköjään etenkin urheilua. Miko juuri totesi, ettei ole varma, onko urheilutyylini tyhmää vai hullua, johon totesin, että aivan varmasti hullua, mutta todennäköisesti erittäin paljon molempia. Olen nimittäin intohimoisesti hurahtanut sekä sauvakävelyyn, että perinteidellä tyylillä hiihtämiseen :D! Ja koska lunta ei nyt satu olemaan vielä riittävästi (muualla, kuin Merikarvialla, jossa oli vuorokaudessa sataunut ennätykselliset 78 cm), on tyydyttävä toistaiseksi sauvomiseen. Kävin kyllä viime viikonloppuna hiukan testailemassa suksia Keinukallion 900 m:n tykkilumiladulla; sukset toimi loistavasti, mutta rinkula oli auttamattoman lyhyt. Hiihto saakin odotella ihan omaa postausta.

Tässä ensin mausteeksi hiukan kokemuksiani menneiltä vuosilta, joista varmaan tuon urheiluhulluus -termin voi huomata pitävän kohdallani paikkansa (näitä kokemuksia on kyllä enemmänkin, mutta tässä muutama pahin taistelu Tuusulanjärven kanssa):

1. Muutama talvi sitten innostuin kovin perinteisestä murtomaahiihdosta ja ajattelin, että jäällä on varmasti mukava hiihtää auringon paisteessa ja kevyttäkin pitäisi olla, kun ei ole mäkiä matkalla. Suunnaksi Tuusulanjärvi ja mukaan uutuuttaan killtävät sukset ja monot :). Kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin totuttautunut uusiin monoihin pysymällä järvelle tehdyllä lyhyemmällä ladulla, mutta ei, tässä tulee se tyhmyys/hulluus -vaihe; päätin hiihtää kerralla Järvenpäähän asti ja lenkistä tulisi yhteensä n. 20 km. Olin päässyt Järvenpäähän, eli puoleen matkaan, kun alkoi ikävästi tuntua siltä, että uudet monot on hiertäneet kantapäähän rakon (minulla sattuu olemaan n. 1 cm ero jalkaterien pituudessa ja toinen jalkine on sen vuoksi aina hiukan turhan iso). Asiaa varmaan pahensi myös tuo ladun latteus, eli eteenpäin ei päässyt muuten, kuin hiihtämällä, kun ei ollut välissä niitä etenemistä helpottavia alamäkiä. Puhelinta ei ollut tietenkään mukana ja aurinkokin alkoi jo hiipua mailleen. Ei auttanut, kuin hiihtää hiukan hitaammalla tahdilla kotiin päin tuo jäljellä oleva 10 km ja toivoa parasta. Kauhea tuska kantapäässä jokaisella potkaisulla. Kotiin päästyä oli nahat koko kantapäästä irti ja iho vereslihalla. Pari viikkoa melkein meni haavoja parannellessa, ennenkuin pystyin lähtemään uudelle hiihtoreissulle.

2. Toissa talvena ei ollut kunnon hiihtokelejä, mutta ladulle oli vielä kevättalvella päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ajattelin taas, että Tuusulanjärvellä on varmaan vielä jonkinlaiset ladut, kun muualla ei enää pystynyt hiihtämään. Sää oli jälleen houkuttelevan aurinkoinen ja edellistalvesta viisastuneena teippasin kantapäät urheiluteipillä, ettei tulisi hiertymiä :). Sukset autoon ja kirkonrannan parkkipaikalle; siitä pääsee hyvin jäälle. Jää alkoi jo olemaan melko sohjoista, mutta järven itärantaa saattoi hyvin hiihtää ja siellä oli vielä jonkinlainen latukin. Päätin "viisaasti" hiihtää Järvenpäähän asti. Tällä kertaa jäi huomioimatta kevätauringon lämpövaikutus ja niin löysin itseni Järvenpäästä jäältä, joka oli muuttunut epämiellyttäväksi vesisohjoksi. Käännyin takaisin päin ja edessä oli vielä tuo 10 km. Puhelinta ei taaskaan ollut mukana, joten oli pakko vain hiihtää takaisin.
Pikkuhiljaa alkoi vettä kertyä jäälle ja sitä oli sukset jalassa melkein nilkkoihin asti. Paluumatka oli kirjaimellisesti vesihiintoa ja monot oli tietty läpimärät. Olin keskellä järveä, kun joku pyöräili jääpiikeillä varustellulla pyörällä ohitseni ja totesi, että minulla taisi olla väärä väline valittuna ulkoiluun. Tiesinhän minä sen, vaan en sieltä mihinkään pois päässyt. Oli vain hiihdettävä. Vesi porskui hauskasti suksen molemmin puolin samalla tavalla, kuin moottoriveneellä ajaessa. Jalat olivat aivan kohmeessa, kun suunnilleen tunnin ajan tarvoin epätoivoisen hitaasti kotia kohti. Autolle päästyäni meinasi itku päästä, kun auto ei startannutkaan. Paleli aivan hirveästi. Lopulta auto käynnistyi ja kotona lysähdin eteisen lattialle, riisuin märät monot jaloistani ja nakkasin ne seinään. Että näin... Enää en kyllä lähde mihinkään ilman puhelinta!

Ennen eilistä suoritusta Heikki sanoi, että lenkin jälkeen on sitten sauna odottelemassa. Vastasin, että kuulostaa ihanalta, mutta vielä puuttuu yksi asia, eli syy, miksi lähteä ulos -15 asteen pakkaseen rehkimään, kun  voisi olla sisällä lämpimässä tekemättä yhtään mitään. Saman tien vastasin itselleni, että se on se fiilis, mikä urheilusta tulee; se euforia, raukeus ja itsetyytyväisyys, mitä ei voi saavuttaa millään muulla ja tietty myös seuraavien päivien nautinnollisen sopivasti kipeät lihakset ;). Niinpä aloin kasailla kamppeita sauvakävelylenkkiä varten. Tässä seuraavaksi on esimerkkiä pukeutumiseen silloin, kun aikoo urheilla kunnon sykkeellä. Jos menee rauhallisemmin, kannattaa kerroksia lisätä tai ehkä mieluummin laittaa päällimmäiseksi hiukan lämpimämmän ulkoiluasun (toppavaatteet).

Välineistä en kyllä muuten välittäisi piirun vertaa, mutta urheilu ei ole kivaa ilman kunnon varustusta :D. Kamppeiden ei tarvitse mielestäni niinkään näyttää hyvältä (kuten kohta seuraavista kuvista tulette huomaamaan ;)), mutta niiden on oltava ehdottomasti toimivia juuri niihin keliolosuhteisiin, mitkä kulloinkin sattuvat vallitsemaan. Kun lajeina on sauvakävely ja hiihto, kelpaa esim. sama vaatetus molempiin; ei tarvitse olla useita eri vermeitä, eli pelkkää säästöä :D.

Aina talvella ulkoillessa kannattaa aloittaa pukeutuminen kosteutta iholta pois siirtävällä aluskerrastolla. Kylmällä merinovilla on ihanteellinen materiaali, mutta muutkin hiukan edullisemmat vaihtoehdot toimivat hyvin. Puuvillaa en laittaisi missään nimessä alimmaksi, sillä se kostuu ja tuntuu sen vuoksi iholla inhottavalta ja kylmältä. Myös sukat ovat tärkeässä osassa; niiden olisi hyvä olla tarviurheiluun suunnitellut ja erittäin hyvin istuvat, ettei tule hiertymiä. Tässä on laskettelusukat, jotka käyvät mainiosti muuhunkin talviurheiluun. Nämä olivat ensimmäistä kertaa jalassa ja kyllä tuntuivat hyviltä :D.

Koska pakkasta oli eilen noinkin paljon, laitoin aluskerraston päälle ohuen fleeceasun (paita ja housut) ja päähän sujautin hadin, joka on sellainen ohut tuubimainen kauluri, jolla saa suojattua sekä päätä, että kaulaa.

Ja koska halusin ottaa tästä lenkistä tehollisesti enemmän irti, lisäsin nilkkoihin Mikolta synttärilahjaksi saamani nilkkapainot ja ranteisiin jostain "nakki ja muusi" ajalta olevat varmaankin aerobiciin tms. hankitut rannepainot. Molemmat painot olivat n. 1/2 kg (rannepainot hiukan alle).

Sitten päästäänkin päällikerrokseen, johon valitsin hiihtoasun. Hiihtotakissa on se hyvä puoli, että se tulee riittävän alas ja suojaa hyvin ristiselkää. Pään suojasin hiihtopipolla, jossa on neulekerrosten välissä tuulenpitävä pantamainen osuus suojaten otsan ja korvat, mutta silti hengittäen päälaelta. Kuvassa on kyllä silmissäni todella hullu ilme, mutta ettehän anna sen häiritä, vaan bongatkaa mieluummin vaikka kuvaan mukaan tunkeneen linssiluteen :D.

Ja nyt seuraa todella tärkeä osuus; turvallisuus. Pimeällä liikkuessa en luota pelkkiin vaatteissa valmiina oleviin heijastimiin, vaikka nekin ovat todella tehokkaita. Miko nimittää Heikkiä ja minua osuvasti majakoiksi, kun lähdemme pimeän aikaan lenkille :D. Onneksi tässä iässä voi hyvin näyttää miltä vain valonheittimeltä, jos se vain lisää turvallisuutta :). Lisäsin siis heijastimia sisältävät Hurtta -merkkiset säärystimet, Asicsin heijastinliivin ja Petzl Tikka RXP -merkkisen otsalampun. Lamppu on muuten todella kätevä; helppo säätää sopivan istuvaksi ja lampussa on ladattava kevyt akku itse lamppuosassa (ei siis jää pään taakse mitään painavaa akkumurkulaa). Lisäominaisuutena tässä lampussa on jonkilainen itseajattelu (reaktiivinen ominaisuus); lamppu säätää valon määrää ympäristön valoisuuden mukaan ja valokeilan kaltevuutta saa myös helposti säädettyä tarpeen mukaan näyttämään aivan varpaiden kärjistä kauas eteenpäin. Loistohankinta, suosittelen ehdottomasti!

Nyt puuttuukin enää kengät, käsineet ja sauvat. Kenkinä suosin talviaikaan nastapohjaisia Icebugeja, sillä niiden kanssa voi vain mennä rompsia rennosti, eikä tarvitse välittää liukkaudesta lainkaan. Kengät kannattaa solmia tuplasolmuille, sillä mikään ei ole niin ärsyttävää, kun kesken hyvän rytmin alkaa sitomaan kengännauhoja ;). Käsineinä on tuulenpitävät Rex:n windstopper -hiihtosormikkaat ja sauvoina Exelin käyrävartiset kävelysauvat. Sauvojen käyryyden eduista en osaa sanoa, mutta ne näyttävät virtaviivaisen meneviltä ja toimivat kyllä hyvin :). Tosin ennen minulla oli tavalliset suorat sauvat ja ne oli ihan yhtä toimivat. Oli vain hankittava uudet, kun sadevesikaivo nielaisi aikaisemman sauvan. Näin siis todella kävi; oltiin ystävän kanssa kävelemässä, kun yhtäkkiä vain olin ilman toista sauvaa. Sauvan "sompa" oli osunut kaivonkannen reikään ja kun heilautin kättä eteenpäin, tunsin nykäisyn ja sauva oli kadonnut. Se siis meni sinne aukkoon niin nopeasti, ettei ehditty edes näkemään. Tunne oli ihan hullu. Ystävä ihmetteli, että mitä oikein tapahtui. Ja niin ihmettelin minäkin. Kannattaa siis varoa kaivonkansia ja kiertää ne kaukaa.

Yleensä en ennen lenkkiä päätä reittiä tai lenkin pituutta, vaan menen fiiliksen mukaan. Seuraan matkaa ja muita lukuja ihan mielenkiinnosta puhelimen Sports Tracker -ohjelmalla. Matkaa se ei aina näytä ihan oikein, mutta yleensä kyllä riittävän tarkasti. Eilisillan lenkille tuli lopulta mittaa 11,8 km ja vauhtia oli keskimäärin 7,1 km/h. Aikaa kului 1 h 40 min. Viime viikolla tein lyhyemmän 7 km:n lenkin ja silloin vauhtia oli peräti 8 km/h :). Nyt pakkasta oli sen verran, että näin pitkän lenkin loppupuolella vauhdin hiukan hiipuessa huomasin, että herkästi alkaa tulla myös kylmä. Vauhtia oli lisättävä ja pidettävä tietty taso menemisessä. Joku hupullinen takki olisi ehkä sen vuoksi ollut parempi ainakin, jos olisin mennyt yhtään hitaammin. Tältä näytin lenkin päätteeksi :D. Vähän Mietaamainen olemus, mutta ei sentää parta huurussa, eikä räkä poskella :D! Toinen linssi oli  kyllä sen verran kuurassa, ettei sillä välillä näkynyt mitään, muttei se menoa haitannut :).

Tänään mentiin siipan kanssa rauhallisempi kävelylenkki aurinkoisessa -15 asteen pakkassäässä; n. 7 km osittain järven jäällä. Päällä oli toppavarusteet. Kyllä sellainen rauhallisempikin meno on välillä paikallaan :).

Reippaita ulkoiluhetkiä!