Mistä on hyvä sunnnuntai tehty; pullan ja puhtaan pyykin tuoksusta höystettynä liikuntatuokiolla ja saunalla

Mikä onkaan parempi tunne, kuin herätä hyvin nukutun yön jälkeen kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Tietoisuus siitä, että ulkona on pakkasta, mutta kuitenkin saa kölliä vielä hetken untuvatäkin alla lämpöisessä ja antaa auringonsäteiden tehdä piristävää tehtäväänsä. Minusta on kiva, että makuuhuoneen ikkuna avautuu aamuauringon suuntaan. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä aikaisemmin saa nauttia noista hennonkirkkaista ensisäteistä ja sitä pirteämmin aamu alkaa. Nyt tosin arkiaamuina on vielä herättävä pimeään, mutta kovaa vauhtia tilanne on muuttumassa valoisammaksi :).

Tehtiin eilen pojan kanssa vaihtokauppaa; hän auttoi iskäänsä ruoan valmistuksessa ja minä lupasin leipoa tänään pullaa. Ensin aamukahvi Hesarin kera ja sitten leipomispuuhiin. Samalla laittelin ensimmäisen koneellisen pyykkejä pyörimään. Pullaa leivon aina samalla varmalla reseptillä, joka löytyy myös aiemmasta blogitekstistäni, Vähään aikaan en ole pullataikinaa tehnyt ja nyt täytyy sanoa, että kyllä tuli maitavia voisilmäpullia; taito ei ole päässyt ilmeisesti ruostumaan. Itse en kovinkaan paljon jauhoja pysty syömään, joten tyydyin yhteen, mutta poistukkeli kävi heti nappaamassa viisi pullaa (älkää kertoko, että kerroin) ja varmaan päivän mittaan kävi vielä uudestaankin leivinliinan alle kurkkimassa :). Oli vissiin tyytyväinen vaihtokauppaansa. Tuli mieleeni, että onkohan kukaan muu minun lisäkseni koukussa tuohon pellille valuneeseen sokeri-voi-muna -seokseen? Se on ihanan rapeaksi paistunutta karamellia, joka vie kyllä kielen ja mielen mennessään :). Olen aivan myyty ja onnellisena kaavin pullia pusseihin siirtäessäni tuota suussa sulavaa herkkua suuhuni. En ole paljastanut tätä muille; eivät ole siis keksineet tulla jaolle ;).

Aamu kääntyi iltapäivään ja aurinkoinen sää houkutteli kovasti ulkoilmaan. Ei kai siinä; sukset autoon ja menoksi. Facebookissa joku kertoili, ettei Tuusulan puolella järveä edelleenkään ole latukone käynyt ja siellä ilmeisesti vettäkin jonkin verran jään päällä kirkonrannasta etelään päin. Onkohan niin, että jää ei ole siellä vielä riittävän paksua kaluston viemiseen jäälle ja luntakin tietty voisi tulla lisää ennenkuin kunnon latuja päästään tekemään. Harmillinen juttu. Harkitisn myös Keravan Keinukalliota, mutta siellä oli hiihtokisat meneillään. Lisäksi Tuusulan urheilukeskuksesta on tullut ristiriitaista tietoa siellä olevan hiihtoladun pituudesta. Vieraisiin piti siis jälleen lähteä ja suuntana perjantaina hyväksi toteamani Järvenpään jäälatu.

Matkalla ihmettelin, kun vastaantulevien kaistalla oli tien reunaan pysäköity auto, jossa ei näkynyt lainkaan ihmisiä. Ajattelin, että onkohan tullut moottorivika, kun huomasinkin pellolla auton kohdalla liikettä: Siellä makasi kaksi henkilöä pitkin pituuttaan laskuaan aloittelevan auringon vaalenapunaiseksi värjäämällä peltolumella tekemässä lumienkeleitä :D. Siitä tulin aika hyvälle tuulelle; noin sitä pitää itseään toteuttaa silloin, kun vain siihen on tilaisuus. Ja näillä kahdella nyt selkeästi oli :)! Seuraavan mutkan takaa paljastui taivaalla lentävä kuumailmapallo ja sekin oli melko vaikuttava näky. Sen liekki näkyi hienosti vasten tummuvaa taivasta ja koko näkymän värimaailma oli jotain vaalenapunaisen ja sinisen sekoitusta. Itse pallokin oli siniharmaa ja sopi sen vuoksi hyvin kuvaan. Mietin, että onkohan kuumailmapallolla lentely kovin kylmää puuhaa talvisin? Lämmittääkö liekki ja suojaako korin seinämät viimalta?  Olisiko kellään kokemusta?

Järvenpään Vanhankylänniemessä minua odotteli seuraava yllätys; en ollutkaan ainoa, joka oli päättänyt lähteä liikkeelle. Varmaan kaikki oli lukeneet blogistani erinomaisesta ulkoilupaikasta ;) (heh, heh). Mutta totta puhuen tänään on ollut lukijaennätys blogissani ja olisi kyllä aika hienoa, jos joku olisi lähtenyt liikkeelle vinkkini perusteella :). Ja sehän on oikeastaan tämän kirjoitteluni perusideakin; antaa ideoita ja kannustaa kokeilemaan eri juttuja.

Autoja oli sikin sokin pitkin tien vieruksia ja omanikin jouduin jättämään tien varteen hiukan kyseenalaisesti (siihen ei ehkä olisi saanut lainkaan ajaa). Vierestä kulkenut hiihtäjä totesi, että kyllä sinne hyvin mahtuu, ainakin vapaan tylin ladulle. No, se ei meikäläistä auttanut, kun tyyli on pertsaa. Mutta sekaan vaan rohkeasti; sopu sijaa antaa. Yllättävän hyvin väki oli jakaantunut, kun ladun pituus on kuitenkin peräti 6 km. Aika nopeasti hoksasin, että sisempi latu on huomattavasti paremmassa kunnossa, kuin ulkorinkula. Sitä oli selvästi hiihdetty vähemmän, kun suurin osa hiihti myötäpäivään ulompaa latua. Itsekin hiihdin myötäpäivään, kun se on jotenkin luontevampaa, mutta suunnasta välittämättä sivakoin sisempää latua. Pari hiihtäjää tuli vastaan ja heille annoin hyvissä ajoin latua, sillä olinhan ainakin omasta mielestäni heidän väylällään. Jollekin ulkorinkiä hiihtävälle totesinkin, että sisälatu on parempi, mutta hän naurahtaen vastasi, että se on selvästi ohituskaista (hän hiihteli lapsen kanssa rauhallisempaan tahtiin ja pysyi ulkoradalla).

Reilun kierroksen sivakoituani edessäni hiihti vanhempi mieshenkilö, jolla oli minulle sopiva vauhti ja rytmi hiihdossaan. Puoli kierrosta pääsin siinä peesissä, kunnes hän tuli lopetuskohtaansa ja siirtyi sivuun. Mainitsin hänelle, että hänellä oli ollut  minulle sopiva rytmi hiihdossaan (kuten perjantain minulle viestitti se vanhempi mieshenkilö). Jätin kuitenkin mainitsematta, että hänen rytminsä on sopiva tällaiselle vanhemmalle naishenkilölle :D :D!

Kolme kierrosta kiersin kaikkiaan ja kasaan tuli 18 km. Viimeisellä kierroksella aurinko oli jo painunut mailleen ja taivaalta tervehti kirkas kuunpuolikas. Myös ulkoilijat olivat lähteneet muihin puuhiin ja meitä oli enää kourallinen liikkeellä. Yksi tuli vastaan kirkkaan otsalampun kera; selkeä pimeälläliikkuja :). Viimeisellä kierroksella auringon mentyä mailleen alkoi kylmä pohjoistuuli puhaltaa naamaan. Se oli aika kipakka ja tuntui, että kasvojen ilme hyytyi siihen asentoon, missä se oli ollut tuulen alkaessa. Onneksi liikkeellä ollessa ei palellut. Mutta sitten, kun pysähdyin ja tarvoin autolle, alkoi kyllä hymykin hyytyä; jäätävä lopetus.

Huomenna sitten nivuset huutaa tuskasta. Unohdin eilisessä kirjoituksessani mainita, että haaroväli tulee ensimmäisistä hiihtokerroista yleensä erittäin kipeäksi. Johtuu siitä, ettei kroppa ole tottunut tuollaiseen liikerataan. Vähän sama, kun kivulias alakerta joka kevät ensimmäisen pyöräilyreissun jälkeen. Mutta ei kannata siitä lannistua; kipu hellittää ja se on oikeastaan ihan hyvää tuskaa; tietää ihan kirjaimellisesti tehneensä jotain oman kunnon eteen. Ja jatkossa muutamien reissujen jälkeen ei tätä vastaavaa tuskaa enää ole luvassa.

Tähän päälle vielä sauna ja raukea olo on varmistettu. Siippani vielä yllätti iltapalalautasella, joten kyllä minua nyt hemmotellaan <3. Ihastuttavaa sunnuntai-illan jatkoa kaikille!

P.S. Jalkojen ihon kuoriutuminen jatkuu eilisen kaltaisena, joten ei sen suunnalta uutta päivitettävää.