Must on tullu ... ajoittainen urheiluhullu!

Tässäpä inspiraatiota ulkoiluun myös pakkassäällä :D

Aika moni jo tietääkin, että jos jotain teen, niin sitten täysillä. Tämä koskee näköjään etenkin urheilua. Miko juuri totesi, ettei ole varma, onko urheilutyylini tyhmää vai hullua, johon totesin, että aivan varmasti hullua, mutta todennäköisesti erittäin paljon molempia. Olen nimittäin intohimoisesti hurahtanut sekä sauvakävelyyn, että perinteidellä tyylillä hiihtämiseen :D! Ja koska lunta ei nyt satu olemaan vielä riittävästi (muualla, kuin Merikarvialla, jossa oli vuorokaudessa sataunut ennätykselliset 78 cm), on tyydyttävä toistaiseksi sauvomiseen. Kävin kyllä viime viikonloppuna hiukan testailemassa suksia Keinukallion 900 m:n tykkilumiladulla; sukset toimi loistavasti, mutta rinkula oli auttamattoman lyhyt. Hiihto saakin odotella ihan omaa postausta.

Tässä ensin mausteeksi hiukan kokemuksiani menneiltä vuosilta, joista varmaan tuon urheiluhulluus -termin voi huomata pitävän kohdallani paikkansa (näitä kokemuksia on kyllä enemmänkin, mutta tässä muutama pahin taistelu Tuusulanjärven kanssa):

1. Muutama talvi sitten innostuin kovin perinteisestä murtomaahiihdosta ja ajattelin, että jäällä on varmasti mukava hiihtää auringon paisteessa ja kevyttäkin pitäisi olla, kun ei ole mäkiä matkalla. Suunnaksi Tuusulanjärvi ja mukaan uutuuttaan killtävät sukset ja monot :). Kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin totuttautunut uusiin monoihin pysymällä järvelle tehdyllä lyhyemmällä ladulla, mutta ei, tässä tulee se tyhmyys/hulluus -vaihe; päätin hiihtää kerralla Järvenpäähän asti ja lenkistä tulisi yhteensä n. 20 km. Olin päässyt Järvenpäähän, eli puoleen matkaan, kun alkoi ikävästi tuntua siltä, että uudet monot on hiertäneet kantapäähän rakon (minulla sattuu olemaan n. 1 cm ero jalkaterien pituudessa ja toinen jalkine on sen vuoksi aina hiukan turhan iso). Asiaa varmaan pahensi myös tuo ladun latteus, eli eteenpäin ei päässyt muuten, kuin hiihtämällä, kun ei ollut välissä niitä etenemistä helpottavia alamäkiä. Puhelinta ei ollut tietenkään mukana ja aurinkokin alkoi jo hiipua mailleen. Ei auttanut, kuin hiihtää hiukan hitaammalla tahdilla kotiin päin tuo jäljellä oleva 10 km ja toivoa parasta. Kauhea tuska kantapäässä jokaisella potkaisulla. Kotiin päästyä oli nahat koko kantapäästä irti ja iho vereslihalla. Pari viikkoa melkein meni haavoja parannellessa, ennenkuin pystyin lähtemään uudelle hiihtoreissulle.

2. Toissa talvena ei ollut kunnon hiihtokelejä, mutta ladulle oli vielä kevättalvella päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ajattelin taas, että Tuusulanjärvellä on varmaan vielä jonkinlaiset ladut, kun muualla ei enää pystynyt hiihtämään. Sää oli jälleen houkuttelevan aurinkoinen ja edellistalvesta viisastuneena teippasin kantapäät urheiluteipillä, ettei tulisi hiertymiä :). Sukset autoon ja kirkonrannan parkkipaikalle; siitä pääsee hyvin jäälle. Jää alkoi jo olemaan melko sohjoista, mutta järven itärantaa saattoi hyvin hiihtää ja siellä oli vielä jonkinlainen latukin. Päätin "viisaasti" hiihtää Järvenpäähän asti. Tällä kertaa jäi huomioimatta kevätauringon lämpövaikutus ja niin löysin itseni Järvenpäästä jäältä, joka oli muuttunut epämiellyttäväksi vesisohjoksi. Käännyin takaisin päin ja edessä oli vielä tuo 10 km. Puhelinta ei taaskaan ollut mukana, joten oli pakko vain hiihtää takaisin.
Pikkuhiljaa alkoi vettä kertyä jäälle ja sitä oli sukset jalassa melkein nilkkoihin asti. Paluumatka oli kirjaimellisesti vesihiintoa ja monot oli tietty läpimärät. Olin keskellä järveä, kun joku pyöräili jääpiikeillä varustellulla pyörällä ohitseni ja totesi, että minulla taisi olla väärä väline valittuna ulkoiluun. Tiesinhän minä sen, vaan en sieltä mihinkään pois päässyt. Oli vain hiihdettävä. Vesi porskui hauskasti suksen molemmin puolin samalla tavalla, kuin moottoriveneellä ajaessa. Jalat olivat aivan kohmeessa, kun suunnilleen tunnin ajan tarvoin epätoivoisen hitaasti kotia kohti. Autolle päästyäni meinasi itku päästä, kun auto ei startannutkaan. Paleli aivan hirveästi. Lopulta auto käynnistyi ja kotona lysähdin eteisen lattialle, riisuin märät monot jaloistani ja nakkasin ne seinään. Että näin... Enää en kyllä lähde mihinkään ilman puhelinta!

Ennen eilistä suoritusta Heikki sanoi, että lenkin jälkeen on sitten sauna odottelemassa. Vastasin, että kuulostaa ihanalta, mutta vielä puuttuu yksi asia, eli syy, miksi lähteä ulos -15 asteen pakkaseen rehkimään, kun  voisi olla sisällä lämpimässä tekemättä yhtään mitään. Saman tien vastasin itselleni, että se on se fiilis, mikä urheilusta tulee; se euforia, raukeus ja itsetyytyväisyys, mitä ei voi saavuttaa millään muulla ja tietty myös seuraavien päivien nautinnollisen sopivasti kipeät lihakset ;). Niinpä aloin kasailla kamppeita sauvakävelylenkkiä varten. Tässä seuraavaksi on esimerkkiä pukeutumiseen silloin, kun aikoo urheilla kunnon sykkeellä. Jos menee rauhallisemmin, kannattaa kerroksia lisätä tai ehkä mieluummin laittaa päällimmäiseksi hiukan lämpimämmän ulkoiluasun (toppavaatteet).

Välineistä en kyllä muuten välittäisi piirun vertaa, mutta urheilu ei ole kivaa ilman kunnon varustusta :D. Kamppeiden ei tarvitse mielestäni niinkään näyttää hyvältä (kuten kohta seuraavista kuvista tulette huomaamaan ;)), mutta niiden on oltava ehdottomasti toimivia juuri niihin keliolosuhteisiin, mitkä kulloinkin sattuvat vallitsemaan. Kun lajeina on sauvakävely ja hiihto, kelpaa esim. sama vaatetus molempiin; ei tarvitse olla useita eri vermeitä, eli pelkkää säästöä :D.

Aina talvella ulkoillessa kannattaa aloittaa pukeutuminen kosteutta iholta pois siirtävällä aluskerrastolla. Kylmällä merinovilla on ihanteellinen materiaali, mutta muutkin hiukan edullisemmat vaihtoehdot toimivat hyvin. Puuvillaa en laittaisi missään nimessä alimmaksi, sillä se kostuu ja tuntuu sen vuoksi iholla inhottavalta ja kylmältä. Myös sukat ovat tärkeässä osassa; niiden olisi hyvä olla tarviurheiluun suunnitellut ja erittäin hyvin istuvat, ettei tule hiertymiä. Tässä on laskettelusukat, jotka käyvät mainiosti muuhunkin talviurheiluun. Nämä olivat ensimmäistä kertaa jalassa ja kyllä tuntuivat hyviltä :D.

Koska pakkasta oli eilen noinkin paljon, laitoin aluskerraston päälle ohuen fleeceasun (paita ja housut) ja päähän sujautin hadin, joka on sellainen ohut tuubimainen kauluri, jolla saa suojattua sekä päätä, että kaulaa.

Ja koska halusin ottaa tästä lenkistä tehollisesti enemmän irti, lisäsin nilkkoihin Mikolta synttärilahjaksi saamani nilkkapainot ja ranteisiin jostain "nakki ja muusi" ajalta olevat varmaankin aerobiciin tms. hankitut rannepainot. Molemmat painot olivat n. 1/2 kg (rannepainot hiukan alle).

Sitten päästäänkin päällikerrokseen, johon valitsin hiihtoasun. Hiihtotakissa on se hyvä puoli, että se tulee riittävän alas ja suojaa hyvin ristiselkää. Pään suojasin hiihtopipolla, jossa on neulekerrosten välissä tuulenpitävä pantamainen osuus suojaten otsan ja korvat, mutta silti hengittäen päälaelta. Kuvassa on kyllä silmissäni todella hullu ilme, mutta ettehän anna sen häiritä, vaan bongatkaa mieluummin vaikka kuvaan mukaan tunkeneen linssiluteen :D.

Ja nyt seuraa todella tärkeä osuus; turvallisuus. Pimeällä liikkuessa en luota pelkkiin vaatteissa valmiina oleviin heijastimiin, vaikka nekin ovat todella tehokkaita. Miko nimittää Heikkiä ja minua osuvasti majakoiksi, kun lähdemme pimeän aikaan lenkille :D. Onneksi tässä iässä voi hyvin näyttää miltä vain valonheittimeltä, jos se vain lisää turvallisuutta :). Lisäsin siis heijastimia sisältävät Hurtta -merkkiset säärystimet, Asicsin heijastinliivin ja Petzl Tikka RXP -merkkisen otsalampun. Lamppu on muuten todella kätevä; helppo säätää sopivan istuvaksi ja lampussa on ladattava kevyt akku itse lamppuosassa (ei siis jää pään taakse mitään painavaa akkumurkulaa). Lisäominaisuutena tässä lampussa on jonkilainen itseajattelu (reaktiivinen ominaisuus); lamppu säätää valon määrää ympäristön valoisuuden mukaan ja valokeilan kaltevuutta saa myös helposti säädettyä tarpeen mukaan näyttämään aivan varpaiden kärjistä kauas eteenpäin. Loistohankinta, suosittelen ehdottomasti!

Nyt puuttuukin enää kengät, käsineet ja sauvat. Kenkinä suosin talviaikaan nastapohjaisia Icebugeja, sillä niiden kanssa voi vain mennä rompsia rennosti, eikä tarvitse välittää liukkaudesta lainkaan. Kengät kannattaa solmia tuplasolmuille, sillä mikään ei ole niin ärsyttävää, kun kesken hyvän rytmin alkaa sitomaan kengännauhoja ;). Käsineinä on tuulenpitävät Rex:n windstopper -hiihtosormikkaat ja sauvoina Exelin käyrävartiset kävelysauvat. Sauvojen käyryyden eduista en osaa sanoa, mutta ne näyttävät virtaviivaisen meneviltä ja toimivat kyllä hyvin :). Tosin ennen minulla oli tavalliset suorat sauvat ja ne oli ihan yhtä toimivat. Oli vain hankittava uudet, kun sadevesikaivo nielaisi aikaisemman sauvan. Näin siis todella kävi; oltiin ystävän kanssa kävelemässä, kun yhtäkkiä vain olin ilman toista sauvaa. Sauvan "sompa" oli osunut kaivonkannen reikään ja kun heilautin kättä eteenpäin, tunsin nykäisyn ja sauva oli kadonnut. Se siis meni sinne aukkoon niin nopeasti, ettei ehditty edes näkemään. Tunne oli ihan hullu. Ystävä ihmetteli, että mitä oikein tapahtui. Ja niin ihmettelin minäkin. Kannattaa siis varoa kaivonkansia ja kiertää ne kaukaa.

Yleensä en ennen lenkkiä päätä reittiä tai lenkin pituutta, vaan menen fiiliksen mukaan. Seuraan matkaa ja muita lukuja ihan mielenkiinnosta puhelimen Sports Tracker -ohjelmalla. Matkaa se ei aina näytä ihan oikein, mutta yleensä kyllä riittävän tarkasti. Eilisillan lenkille tuli lopulta mittaa 11,8 km ja vauhtia oli keskimäärin 7,1 km/h. Aikaa kului 1 h 40 min. Viime viikolla tein lyhyemmän 7 km:n lenkin ja silloin vauhtia oli peräti 8 km/h :). Nyt pakkasta oli sen verran, että näin pitkän lenkin loppupuolella vauhdin hiukan hiipuessa huomasin, että herkästi alkaa tulla myös kylmä. Vauhtia oli lisättävä ja pidettävä tietty taso menemisessä. Joku hupullinen takki olisi ehkä sen vuoksi ollut parempi ainakin, jos olisin mennyt yhtään hitaammin. Tältä näytin lenkin päätteeksi :D. Vähän Mietaamainen olemus, mutta ei sentää parta huurussa, eikä räkä poskella :D! Toinen linssi oli  kyllä sen verran kuurassa, ettei sillä välillä näkynyt mitään, muttei se menoa haitannut :).

Tänään mentiin siipan kanssa rauhallisempi kävelylenkki aurinkoisessa -15 asteen pakkassäässä; n. 7 km osittain järven jäällä. Päällä oli toppavarusteet. Kyllä sellainen rauhallisempikin meno on välillä paikallaan :).

Reippaita ulkoiluhetkiä!

ONEIRON

Mietin jonkin aikaa, lukisinko lainkaan tätä kirjaa; Laura Lindstedtin ONEIRON:ia. Yleensä en lue kirjaa sen perusteella, että siitä kohistaan paljon; välillä jopa välttelen kohukirjoja. Ehkä ajattelen, että jos kriitikot kovasti ylistävät jotain kirjaa, on se todennäköisesti turhan vaikeaselkoinen tai taiteellinen tms. minun makuuni. Olen kyllä huomannut, että useat lukemani kirjat sitten kuitenkin ovat niitä, jotka nousevat luetuimpien kirjojen joukkoon. Mutta tämä kirja herätti alusta asti minussa hämmennystä; toisaalta lukeminen  houkutteli ja toisaalta kirjan aihepiiri ei tuntunut minusta lainkaan mielenkiintoiselta.

Juuri ennen joulua löysin itseni jälleen kirjastosta uutuushyllyn edestä tähyilemästä sopivaa luettavaa loman ajaksi. Ensimmäisenä huomasin, että siinä tuo kohuttu eepos nyt odottelee lukijaansa ja päädyin, että ainakin katsastaisin, millä tavoin tämä teos on kirjoitettu. Kirja lojui kotona melkein viikon, kun odottelin inspiraatiota sen aloittamiseen. Voi olla, että joulutohinatkin verottivat uteliausuuttani ja siirsivät aloitushetkeä lähelle kirjan laina-ajan päättymistä. Tai sitten vain välttelin kirjaa sitä kohtaan tuntemani ennakkoluulon vuoksi.

Lopulta otin härkää sarvista ja alunperin suunnittelemani katsastamisen sijaan sain huomata kahdessa päivässä kahlanneeni koko kirjan läpi imien siitä yksityiskohtia, joita todellakin oli riittävästi :). Eilen maltoin sulkea kirjan ja mennä nukkumaan vasta kahden aikaan yöllä ja tänään illalla luin kirjan loppuun. Aamulla sentään sain kiskottua itseni kävelylle ulos auringonpaisteeseen ja sen myötä kuvitettua tätä tekstiä näillä tuoreilla, pakkasen huurruttamilla kasvikuvilla :).

En oikein tiedä, miten kirjaa kuvailisin; en edes tiedä, mitä kirjallisuuslajia se edustaa. Siinä on yllättävän paljon tarkkaa tietoa ja historiankuvausta sekoitettuna mielikuvitukseen ja hullutteluunkin. Kirjasta löytyy fantasian piirteitä ja toisaalta monilta osin myös kertovan kaunokirjallisuuden aineksia. Kauniit kuvaukset vuorottelevat välillä raadollisemman tekstin kanssa ikäänkuin kilpaillen, kummalla on isompi mahti herättää lukijassa mielenkiintoa ja tunteita. Paljon todella rikasta kohtaloiden kuvausta ja välissä, kirjan keskivaiheilla, mielestäni tuskastuttavankin tarkkaa tietotekstiä. Mieli haluaisi kiitää kirjassa eteenpäin ja saada tietää eri hahmojen elämäntapahtumista ja kohtaloista. Mutta kirjailija keskittyy juuri siinä kohtaa kertomaan juutalaisten tavoista ja perinteistä ja historiasta niin piirun tarkkaan, että meinasi suorastaan hiki nousta otsalle lukemisen tarrautuessa näihin todella yksityiskohtaisesti kuvattuihin riitteihin ja taustatietoihin. Ja kuitenkin juuri nämä yksityiskohdat on laadittu niin huolella ja taidokkaasti, että ne ovat merkittävä osa kirjaa; tuntuu, ettei sanaakaan haluaisi/voisi jättää lukematta.

Kirja siis kertoo tuonpuoleisesta; välimaastosta elämän ja kuoleman välillä. Siellä lilluvien seitsemän hyvin erilaisen naisen uskomattomista, mutta hyvinkin mahdollisista kohtaloista, tunteista ja kokemuksista ennen ja jälkeen kuoleman. Myös naisten seksuaalisuus kulkee tekstissä mukana ollen toisaalta luonnollinen osa naisutta, mutta toisaalta myös hyväksikäytön väline. Kuvailisin kirjaa äärimmäisen mielenkiintoiseksi, koukuttavaksi, ärsyttäväksi, haasteelliseksi ja samaan aikaan jopa nautinnolliseksi lukukokemukseksi. Jos kaipaat elämääsi juuri nyt jotain tällaista, niin suosittelen; ainakin katsastamaan, millä tavoin teos on kirjoitettu... ;)

Joulun mausteilla höystetty granola

Kun kerroin tekeväni granolaa, joku ihmetteli, että mitä se oikein on. En ollut mistään tarkentanut määritelmää, mutta se on myslin tapaista uunissa paahdettua rapeaa muruseosta. Perusohjeen nappasin Hämmentäjän blogista ja hiukan muuntelin omaan makuun sopivaksi (ja myös sen mukaan, mitä kaapista sattui löytymään :)). Granolan tekeminen on melko helppoa ja koostumuksen suhteen vain mielikuvitus on rajana; määriäkin voi muutella aivan vapaasti.

Tässä minun versioni, josta tosiaan jokainen voi muokata haluamansa laisen omien makumieltymysten ja mahdolisten ruoka-ainerajoitteiden mukaan:

Granola

6 dl kaurahiutaleita (tarvittaessa voit käyttää gluteenittomia)
1 dl auringonkukan siemeniä
1 dl kurpitsan siemeniä
1,5 dl kokonaisia kuorellisia manteleita rouhittuna
1,5 dl cashew -pähkinöitä rouhittuna
1 tl kanelia
1/2 tl piparkakkumaustetta (tai alkuperäisen reseptin mukaan inkivääriä, jota kaapistani ei nyt tällä kertaa löytynyt)
1/2 tl neilikkaa
1/2 tl kardemummaa
ripaus suolaa

2 rkl rypsiöljyä (alkuperäisessä reseptissä oli oliiviöljyä)
3 rkl vaahterasiirappia

1,5 dl kuivattuja karpaloita
1,5dl rusinoita
1,5 dl suikaleiksi leikattuja pehmeitä kuivattuja aprikooseja
n. 1/2-1 dl kuivattuja omenanrenkaita sopiviksi paloiksi leikattuna


Sekoita keskenään kaurahiutaleet ja siemenet sekä melko isoiksi paloiksi rouhitut mantelit ja pähkinät . Lisää joukkoon mausteet ja sekoittele hyvin, että mausteet leviävät tasaisesti.

Sekoita keskenään öljy ja vaahterasiirappi. Lisää seos granolan joukkoon nauhamaisesti kaataen eri puolille muruseosta ja sekoita tasaiseksi.

Levitä granola uunipellille mahdollisimman tasaiseksi kerrokseksi ja paahda 175-asteisessa uunissa keskitasolla 15 minuuttia. Kääntele seosta aina 5 min välein, ettei se pääse palamaan.

Anna granolan jäähtyä hetki ja lisää sitten joukkoon loput ainekset. Purkita seos ilmatiiviisti, niin maut säilyvät parhaiten.

Granolaa voit napostella sellaisenaan tai vaikka viilin, jugurtin, jäätelön, miadon tms. kera.

Vaikka joulu alkaa olla jo pikkuhiljaa taas takana päin, aion ehdottomasti säilyttää nämä mausteet granolassani jatkossakin; kodin täytti niin huumaava tuoksu granolaa paahtaessani, että tunsin oikein fyysisesti tekeväni jotain todella herkullista :D. Samasta tuoksusta saa nauttia joka kerta, kun raottaa granolapurkin kantta napatakseen sieltä tätä terveellistä herkkupalaa.

Oikein rauhallista ja miellyttävää Tapaninpäivää kaikille!

Mullantuoksuinen maakellari

Näin synkän pimeyden keskellä ei ole ollut juurikaan kerrottavaa viljelypuolelta. Niinpä ajattelin laittaa teille kertomusta meidän maakellarista, jollaisen päätimme rakentaa sadon säilyttämiseksi jo v. 2008. Tontin nurkasta löytyi sopivasti paikka kellarille ja sitten vain kaivamaan :). Kellareita on olemassa valmispaketteina, mutta rakensimme oman harkoista alusta loppuun itse. Aloitimme kaivamalla Heikin kanssa lapiolla sopivan kellarikuopan. Kuopan piti olla syvempi, kuin millä tasolla itse kellarin pohja tulisi olemaan, sillä se piti myös salaojittaa ja salaojaputkien päälle tuli vielä paksuhko kerros hiekkaa. Kellarikuopasta olisi muuten voinut tehdä vielä syvemmän, mutta sitten salaojaputket olisivat tulleet alemmalle tasolle, kuin vieressä menevä sadevesioja, ja vesi olisi saattanut kertyä kellariin. Aika monta kottikärryllistä siinä vaivattiin maata edestakaisin; ensin pois ja sitten takaisin kellarin päälle eristeeksi.

Kellariin päätettiin tehdä perinteinen holvikaaren mallinen katto, joka on kyllä oikein passeli ja viehättävä :).

Olen äärettömän tyytyväinen lopputulokseen, sillä maakellari on pihan kaunistus ja komea yksityiskohta kaikkina vuodenaikoina. Se ikäänkuin vahtii pihaa ollen ensimmäisenä vastaanottamassa pihaan tulevia vieraita. Lisäksi siellä on kätevä säilyttää kauden vihannessatoa, purkitettuja hilloja ja muita herkkuja. Olen myös talvettanut kellarissa ruukussa kasvavan japaninverivaahteran ja daalian juurakot. Nyt siellä muhii kevään aurinkoa odottamassa myös tyttären parvekkeeltaan tuomat muratit.

Maakellariin liittyy minun mielestäni jotain maagista ja tunnelmallista. On ihan eri asia hakea ruokaan perunat, porkkanat ja muut ainekset omasta, valkeaksi sisältä kalkitusta maakellarista, kuin ottaa ne jääkaapin vihanneslokerosta. Mieheni naureskelee minulle, kun en millään suostu menemään kellariin kätevän ja tehokkaan otsalampun kanssa, vaan minun kulkuani valaisee aina ja ehdottomasti vanhanaikainen öljylamppu, jonka sytytän jo ulkoeteisessä saappaita pukiessani. Sen kanssa sitten hiippailen pihan poikki kellariin haistelemaan ihanaa maakellariin kuuluvaa multaista tuoksua <3. Tulee jotenkin mummolamainen fiilis, enkä ikinä suostu tunnustamaan, että sillä öljylampulla ei kyllä oikeasti näe yhtään mitään :D.

Viimeisin hankintani kellariin on uusi ulko-oven kahva, jonka ostin Pajutallista. Musta valurautainen kahva sopii hyvin valkoiseen oveen ja se on tänään päässyt jo paikoilleen.

Haluan vielä toivottaa oikein lämmintunnelmallista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleni tällä vaaleanpunaisen taivaan värittämällä kuvalla. Otin kuvan yhtenä loppusyksyn aamuna pihatammesta silloin, kun vielä muutamia lehtiä oli oksia koristamassa. Nyt kampean itseni television ääreen tutkailemaan linnan tämänvuotista pukuloistoa :).